Vuonna 2018 suunnitellusti ostin kesämökin. Oli hauskaa kehittää Kirottua riimumiekkaa istuen oman mökin työtilassa sen jälkeen, kun oli pitänyt yllä mökun kuntoa kaataen koivun sahalla ja kirjaten siihen kuluneen ajan aikakategoriaan P2: Pävittäinen ulkoilu. Puutarhanhoito on mukava ulkoilumuoto, jota on helppo harjoittaa tuntikaupalla, koska siinä pyritään rasituksen sijasta saavuttamaan puutarhanhoitotulos vähällä työllä. Sen jälkeen kun on jumppaillut puutarhassa on hauska rentoitua tekemässä hyödyllisiä ja tavoitteellisia asioita koneen ääressä.
Paneskelin hupakkoja 4 kertaa. Suunnitelma oli budjetoida 200e/kk tähän harrastukseen, jotta tulisi rutiinia "helpotetussa tyttöystäväsimulaattorissa" harjoittaa seksuaalista vuorovaikutusta tyttöjen kanssa ja muodostaaa pitkäaikainen, seksuaalinen suhde tyttöön ja uusintaa kokemuksen kautta mieleen, että olen sen tyyppinen ihminen, joka "ansaitsee" sukupuolielämän (toisin kuin edellisenä 35 vuotena) (ottaen huomioon, että ihminen ansaitsee sen, minkä hän itselleen neuvottelee.) Toteuma oli 50% suunnitellusta elokuuhun asti, eli ihan ok.
Tinderissä oli ensimmäinen viikkoja kestänyt keskustelu. Lopulta katkaisin sen, kun toisella osapuolella ei ollut halukkuutta siirtyä Tinderistä puhelimeen tai kasvoikkain. Lopussa siis mitään ei tapahtunut. Muu jututtaminen tuotti vielä vaatimattomampia tuloksia.
Koko vuoden myös kirjoittelin päiväkirjaa ahkerasti. Menneiden tilanteiden läpikäyntiä ja analysointia NLP:llä ja meditoinnilla tapahtui jossain määrin, mutta kompastui siihen, että en riittävän usein päässyt siihen vaiheeseen, jossa on tapahtunut jotain ihmissuhde-actioniä, jota käydä jälkikäteen läpi. Jotta NLP toimisi, pitää ensin olla palautesilmukka, jota käydä jälkikäteen läpi.
Sitten tapahtui tapaturma. Elokuun lopussa viikinkijuoksussa putosin köysitikkailta (https://www.instagram.com/p/ByFguKnDqyN/) ja mursin kummankin ranteen sekä selästä lannenikaman L2 (3 luunmurtumaa.)
Viimeinen muistikuvani ennen onnettomuuttani on, kun olin n. 2 metrin korkeudessa köysitikkailla. Tätä ennen juoksuni oli sujunut paremmin, kuin edellisinä vuosina. Olin harjoitellut ennen juoksua asianmukaisesti ja pystyin tekemään 4x7 leuanvetoa niin, että puolet leuoista oli myötäotteella ja puolet vastaotteella. Lisäksi pystyin nousemaan tason päälle (false top out) olkapäälihaksilla. Tässä vaiheessa vetävät ylävartalolihakseni olivat väsyneet muista kiipeilyesteistä. Kiipeäminen köysitikkaita ylöspäin oli sujunut helposti. Alastulo olikin sitten toinen asia. Vieressä minua pienempi ja vahvempi tyttö toisilla tikkailla sanoi, että kiipeäminen oli helpompaa, kuin alastulo. Huomasin tämän itse tullessani alas. Jotenkin narutikkaat epävakaina taipuivat epävakaaseen asentoon ja aina jalkaa alaspäin siirtäessä tuntui, että perkele kunt on raskasta. Viimeisessä muistikuvassa katson alas ja arvioin, että jos nyt tiputtautuu, niin ei kuole.
Sitten filmi katkeaa, en osaa varmasti sanoa, yritinkö hypätä alas vai putosinko.
Seuraavassa muistamassani hetkessä olen jo iskeytynyt maahan ja iskun voimasta vierin sivuttaissuunnassa. Pääni osuu kevyesti maahan vieriessäni. Liikemäärän pysähdyttyä nousen polvilleni ja selkääni ja ranteisiini sattuu. Esteen valvojat tulevat viereeni. Pyydän lupaa mennä selälleni makuulle ja monen pyynnön jälkeen se myöönetään. Mennessäni jaloilla sivuun valvojat sanovat "ainakin hän pystyy kävelemään, se on hyvä merkki" tms. Sitten ensiapu kutsutaan paikalle ja minut työnnetään tuolissa asuntovaunun ovelle. Nousen asuntovaunuun selkä sattuen ja selkää varoen ja menen makuulle paarille. Makaan vartin paarilla, jona aikana ensiapumies käy katsomassa toista tapaturmaa. Kipu vähän helpottaa maatessa. Vartin päästä ensiapumies tulee takaisin. Nousen hänen nostamanaan ylös (en pysty itse nousemaan makuulta) ja hän laittaa kipuvoidetta selkään ja kävelen asuntovaunusta ulos.
Sitten seuraa 48h via dolorosa. Ensimmäinen haaste oli päästä kotiin. Kävelin sujuvasti, joskin hitaasti (25% nopeudella selkään kohdistuvaa liikettä liikeradalla ehkäisten.) Hain vaatepussini viikinkijuoksun säilytyksestä, mutta en saanut sitä auki. Onneksi avulias viikinki avasi sen puolestani. Sitten vaihdoin ylävartalovaatteet. Vetoketjun avaaminen oli haasteellista, juuri ja juuri onnistui. Ei mitään toivoakaan vaihtaa kenkiä ja housuja. Eräs viikinki tuli kysymään, onko kaikki OK. Sanoin, että ei ole, putosin ja sain ensiapua. Kiitokset myös hänelle siitä, että irroitti ajanottosiruni, mitä itse en olisi pystynyt tekemään. Sitten lähdin hiipimään kotiin päin märät housut ja sukat jalassa.
Ovella huomasin, etteivät rannevoimani riittäneet kääntämään avainta ovessa. Odotin puoli tuntia naapurin kulkevan ohi ja avaavan minulle oven.
Hitaan kotimatkan jälkeen kotona join ja menin selkä ja ranteet kipeänä sänkyyn toiveajatellen, että lepo korjaisi vammat.
Sitten huomasin lopullisesti, että everything is not ok. Minulta meni puoli tuntia päästä sängystä ylös seisaalleni. Tiesin pystyväni seisomaan, koska olin noussut ensiapumiehen avustamana paarilta ylös ja kävellyt kotiin. Ongelma oli löytää liikerata, jolla pääsisin makuuasennosta pystyasentoon pitäen selän yhtenä kiinteänä pakettina ja kohdistamatta painetta käsiin. Liikeradan löytämiseen meni aikaa ja eräiden välivaiheiden jälkeen piti odotella kivun menevän ohi. Tuon 30min aikana ennen onnistunutta seisomaannousua mietin, pitäisikö ryömiä puhelimelle, soittaa 112 ja pyytää ambulanssi paikalle.
Arki oli 48h vaikeata. Kännykän lataus sujui vain nostamalla laturi yhdellä jalalla ylös, selkää ei voinut kumartaa. Sukat vaihdoin viikinkijuoksusta kostuneista sukista kuiviin vasta 24h kastumisen jälkeen. Otin vanhat, verttyneet sukat, joiden pukeminen ei vaatinut voimaa ja laitoin ne jalkaan maaten selälläni sängyssä.
Maanantaina kaksi päivää tapaturman jälkeen menin työterveyshoitoon. Sitten vasta tajusin, miten vakavasti olin loukkaantunut, kun minusta otettiin röntgen ja lääkäri kertoi kummankin ranteeni murtuneen (viikinkijuoksun ensiapumiehellä ei ollut röntgenkatsetta.) Minut priorisoitiin muiden edelle ja muiden aikoja lykättiin. Minut ohjattiin Töölön tapaturma-asemalle. Kun selästäni oli otettu röntgen, minut määrättiin välittömästi vuodelepoon, vaikka olin kävellyt tapaturma-asemalle; lääkäri halusi varmistaa, että murtunut selkänikamani ei mennyt selkäytimeen.
Leikkauksen jälkeen vammat onneksi paranivat. Lääkärin mukaan selän luudutusleikkauksesta mene 8 kuukautta, ennen kuin se on täysin parantunut. Pystyn käymään hitaalla hölkkälenkillä kerran viikossa, mutta sen jäkeen selkä varoittelee, että älä tee tätä toiste. Muuten selkä kestää muut, paiti keskivartaloliikkeet kuten vastarutistukset. Olen onnekas, kun ei jäänyt pysyviä kipuja tai liikuntarajoitteita.
5 viikon sairasaloman aikana opiskelin kiinaa, kävelin ja venyttelin, koska kaikki muu tekeminen oli mahdotonta. Sitten palautin asteittain työn ja harrastukset.
Tarkkaan ottaen, vammasta on jäljellä seuraavat oireet:
- En pysty taivuttamaan käsiäni ulospäin punnerruksen vaatimaan 90 asteeen kulmaan kummallakaan kädellä (en leikatulla enkä kipastulla) järjestelmällisestä venyttelystä huolimatta. Voima riittää rystyspunnerrukseen, liikeradat eivät riitä perusmuotoiseen punnerrukseen.
- Puristusvoimani ei riitä vaatimattomassa kulmassakaan siihen, että pysyisin tanssitangolla kahden käden varassa. Yrittäessäni liu-un tanssitankoa alas.
- Lenkkeillessäni lenkin jäkeen selkääni jomottaa.
- En ole kokeillut vaativia selkävenytyksiä ja vatsalihasliikett1ä, niiden sujumaan alkaminen näkyy vasta 8kk toipumisen lopussa.
- Yleinen jaksaminen on heikentynyt. Yleisesti ottaen töiden jäkeen en jaksa tehdä mitään ja viikonloppuna jaksan tehdä vähemmän. Jaksamisen heikentyminen on itsenäinen oire, joka ei mitenkään redusoidu liikeratoihin tai parantuneisiin kipuihin tms. spesifeihin tekemistä rajoittaviin oireisiin.
Lopussa juuri mitään ei tapahtunut. Ei onneksi jäänyt pysyviä kipuja. Liikuntarajoitteet estävät estejuoksun kaltaisen aktiiviliikunnan harjoittelun, mutta toipumisen myötä on odotettavissa, että nämäkin rajoitteet vielä lievenevät. En myy vielä tanssitankoani, vaan vasta 8kk kohdalla, jos en silloinkaan pysy siinä.