Vuonna 2022 irtisanoiduin työstäni, tein 5kk harrastusprojektiani ja löysin sattumalta uuden työn sen sijaan, että olisin palannut vanhaan organisaatioon.
Vuosi päättyy toivottomissa merkeissä. Jo vuonna 2020 sanoin ettei oikein ole mitään toimenpiteistystä, jolla pystyisin etenemään elämässä ja vuosi 2022 vahvistaa tuota ennakkokäsitystä.
Optimisti sai minusta otteen 5kk ajaksi. Otin palkatonta lomaa rahoitusalan työstä ja tein edupeliprojektia 5kk ajan. Tulos ei ollut elämäntapaa muuttava siinä mielessä, että olisin voinut tienata elantoni sillä palkkatyön tekemisen sijasta. Itse asiassa tulos on aika kaukana vaaditusta laatutasosta.
"I don't wanna know you until all your dreams come true", laulaa Nina ja siltä elämä alkaa vaikuttaa. Paholaiset, joiden kanssa olen kamppaillut vuosikymmenien ajan (ihmissuhdetaidot, toiminnanohjaus) estävät menestyksen. Pitäisi olla enemmän, kuin mitä on, jotta koulutetut tytöt haluaisivat perustaa perheen kanssani. Suoritetut toimenpiteet (ajanhallintamenetlmän käyttöönotto huonon toiminnanohjauksen kompensoimiseksi ja ihmissuhdetaitojen järjestelmällinen kehittäminen asiaan liittyvän kirjallisuuden säännöllisessä lukemisella ja päiväkirjan pitäminen kaikista työhön liittymättömistä sosiaalisista tapahtumista jne.) eivät ole rittäviä kompensoimaan 163cm pituutta ja suorittavan portaan asemaa työelämässä.
Kun en saanut yritystä perustettua Kirotun riimumiekan varaan, niin nyt ei ole mitään uskottavaa suunnitelmaa muutta omaa tilannetta paremmaksi ja vuosien ajan on ollut niin, että nykyinen taso ei ole tytöille riittänyt.
Missä iässä voi sanoa "Fuck it, I'm a monster I admit it!" ja keskittyä pelkkään henkilökohtaiseen nautintoon tietäen, että ei tule olemaan mitään seuraavaa sukupolvea, jonka vuoksi elää tulevaisuussuuntaituneesti?