Liisa sateessa doorsia kuuntelee

Jou-talolla esiinty kolme bändiä Riemu-festivaalin merkeissä. Pääsylipun hintaan kuului kokoelma-CD, joka sisältää biisejä vähemmän tunnetuilta suomalaisbändeiltä.

Ensin soittivat Circle sekä tämän sarjakuvan mukaan nimetty bändi. Monotoninen rokki oli tylsää ja mietin, että mitähän minä täällä oikein teen.

Volyymi oli korvia huumaava, sanoista ei saanut mitään selvää (ei niin että esiintyjillä olisi ollut mitään sanottavaa, kun kerran lauloivat englanniksi) ja muutenkin esitysyen välillä edellä mainitulta levyltä soitettu musiikki oli monin tavoin parempaa. En ymmärrä, mikä muu tekijä saa ihmiset kuuntelemaan tällaista rokkia, kuin I wanna do what ever common people do -aspekti.

Oikeastaan ainoat minua livenä viehättäneet rokkibändit (Heteroskeleton ja Hunajan tuoksu) ovat esiintyessään parodioineet koko genreä. Esim. Heteroskeletonin perusidea oli tehdä mahdollisimman eläimellinen vaikutelma. Soittajina oli kaksi rumpalia ja saksofonisti, kaikki raavaita miehiä. Soitto oli jotain musiikin ja kakofonian väliltä, ja yleinen mesoaminen näytti olevan tärkeämpää. Puolessavälissä esitystä alettiin täydennettää viidakkohuudoilla. Hikipisarat kiilsivät yläosattomien rumpalien ihoilta. He sekä tekivät parodiaa rokin alfa-uros-aspektista, että toteuttivat sitä, kumpaakin samanaikaisesti.

Vaikka nuorena tykkäsin kuunnella CMX:ää, niin livenä se näytti juuri niin typerältä kuin 90% muistakin bändeistä.

Illan pelasti kolmas bändi, Cleaning Women, joka soitti omalaatuista analogista tanssimusiikkia.

Olisi varmaankin rationaalinen päätös olla menemättä enää katsomaan bändejä.