Tutkimuskäyttöön tarkoitetun ITER-fuusioreaktorin paikka on päätetty. Reaktori rakennetaan Ranskaan. NZZ:n mukaan projekti maksaa 10 miljardia euroa, josta puolet menee rakentamiseen ja puolet käyttöön. Reaktorin arvioidaan tuovan 100000 työpaikkaa. EU maksaa puolet kustannuksista, ja muut osapuolet eli Venäjä, Kiina, Japani, USA ja Etelä-Korea maksavat kukin 10%.
Aikaisemmat fuusioreaktorit ovat pystyneet pitämään plasman kasassa joitakin sekuntteja. ITER:in on tarkoitus pitää fuusio käynnissä 8 minuuttia. Fuusiokammion suuri koko on ratkaiseva koossapitämistä helpottava tekijä. Toisaalta kammion suuruus nostaa sen kustannukset yksittäisten maiden ulottumattomiin.
Greenpeace vastustaa ITER:in rakentamista. Heidän mielestään fuusioenergiaa ei kannata edes tutkia, jotta se olisi yksi keino siinä keinopaletissa, jolla ilmastonmuutosta vastaan kamppaillaan.
Onneksi ITER:in kaltaisten pitkäaikaisten, potentiaalisesti todella merkittävien ja kaikkia osaanottajamaita hyödyttävien projektien ei anneta mennä kumoon pikkuseikkojen takia - sellaisten seikkojen kuin Irakin sota, EU:n ja Venäjän muuttuva etupiirijako tai Kiinan ja Japanin kiista toisen maailmansodan tulkinnasta.
Wikipediasta löytyy ITER-sivu.
Tuesday, June 28, 2005
Monday, June 27, 2005
Juhannus...
meni mökkeillessä ja ryypätessä. Mökillä oli 10 miestä/poikaa ja yksi nainen/poikatyttö (tosin melko lievä tapaus - hän ei harrasta taistelulajeja eikä ammuntaa; mutta toisaalta hän lukee teknistä alaa, on kohtalaisen kilpailuhenkinen eikä ota nokkiinsa pienestä). Porukka oli sen verran kiinnihitsautunutta ja keskenäiseen kunnioitukseen sitoutunutta, ettei asiasta tehty ongelmaa.
Samalla vieroituin kahvista. Perjantaina vieroitusoireet ja 3 pulloa kaljaa saivat pään särkemään ja vatsan kuralle. Lauantaina kolminkertaisella määrällä alkoholia ei ollut mainittavaa haittavaikutusta. En aio lopettaa kahvin kittaamista, ainoastaan vähentää.
Kofeiiniriippuvuus on luonteeltaan sellainen, että halu ei poistu, vaikka olisi viikon käyttämättä. Sen sijaan esim. tietokonepelien ja makean himo poistuu kokonaan tietoisuudesta, kun on ollut muutaman viikon käyttämättä.
Samalla vieroituin kahvista. Perjantaina vieroitusoireet ja 3 pulloa kaljaa saivat pään särkemään ja vatsan kuralle. Lauantaina kolminkertaisella määrällä alkoholia ei ollut mainittavaa haittavaikutusta. En aio lopettaa kahvin kittaamista, ainoastaan vähentää.
Kofeiiniriippuvuus on luonteeltaan sellainen, että halu ei poistu, vaikka olisi viikon käyttämättä. Sen sijaan esim. tietokonepelien ja makean himo poistuu kokonaan tietoisuudesta, kun on ollut muutaman viikon käyttämättä.
Thursday, June 09, 2005
Rikos ja rangaistus
NZZ:n mukaan EU uhkaa Uzbekistania jo toista kertaa sanktioilla, jos he eivät suostu päästämään kansaninvälistä tutkimusryhmää selvittäämään Andijanin tapahtumia. (Enimmäinen uhkaus tuli n. viikko verilöylyn jälkeen, eikä siinä mainittu seurauksia).
Mitä EU voi tehdä?
Uzbekistan on mukana EU:n TACIS-ohjelmassa (Technical Assistance for Commonwealth of Independent States). Vuosille 2002 - 2004 oli varattu tämän lähteen mukaan 30 miljoonaa euroa Uzbekistanin kanssa tehtäviin kehitysprojekteihin. Täältä löytyy esimerkkejä koulutusalan projekteista. Tyypillisiä ovat projektit, joissa kehitetään jonkin tietyn alan koulutusta - kyse ei siis ole suorasta rahallisesta avusta hallitukselle. En osaa arvioida, miten TACIS-ohjelman leikkaukset vaikuttaisivat hallituksen asemaan. TACIS:in tuki saattaa valua myös oppositiovoimille - asioiden todellisen laidan tietävät vain EU:n byrokraatit.
Vuonna 2000 EU kävi kauppaa Uzbekistanin kanssa n. miljardin euron verran. Uzbekistanin tärkein vientituote on puuvilla (40% viennistä). Muita merkittäviä vientituotteita ovat kaasu, öljy ja kulta. Tämän lähteen mukaan Uzbekistanin öljyreservit ovat hyvin vaatimattomia verrattuna naapurimaihin, joten öljyreservit tuskin ovat syy olla hyvää pataa Uzbekistanin kanssa.
Venäjä on valmis ottamaan Keski-Aasian väkirikkaimman maan avosylin liittolaisekseen:
eli suomeksi
Mitä EU voi tehdä?
Uzbekistan on mukana EU:n TACIS-ohjelmassa (Technical Assistance for Commonwealth of Independent States). Vuosille 2002 - 2004 oli varattu tämän lähteen mukaan 30 miljoonaa euroa Uzbekistanin kanssa tehtäviin kehitysprojekteihin. Täältä löytyy esimerkkejä koulutusalan projekteista. Tyypillisiä ovat projektit, joissa kehitetään jonkin tietyn alan koulutusta - kyse ei siis ole suorasta rahallisesta avusta hallitukselle. En osaa arvioida, miten TACIS-ohjelman leikkaukset vaikuttaisivat hallituksen asemaan. TACIS:in tuki saattaa valua myös oppositiovoimille - asioiden todellisen laidan tietävät vain EU:n byrokraatit.
Vuonna 2000 EU kävi kauppaa Uzbekistanin kanssa n. miljardin euron verran. Uzbekistanin tärkein vientituote on puuvilla (40% viennistä). Muita merkittäviä vientituotteita ovat kaasu, öljy ja kulta. Tämän lähteen mukaan Uzbekistanin öljyreservit ovat hyvin vaatimattomia verrattuna naapurimaihin, joten öljyreservit tuskin ovat syy olla hyvää pataa Uzbekistanin kanssa.
Venäjä on valmis ottamaan Keski-Aasian väkirikkaimman maan avosylin liittolaisekseen:
Russland lehnt nach den Worten von Verteidigungsminister Sergej Iwanow eine internationale Untersuchung des Aufstands in Usbekistan Mitte Mai ab. Ermittlungen der usbekischen Behörden seien ausreichend, erklärte Iwanow am Donnerstag nach einem Bericht der Nachrichtenagentur Interfax.
eli suomeksi
Venäjä torjuu vaatimukset kansainvälisestä selvityksestä Uzbekistanissa toukokuun puolivälissä tapahtuneeseen mellakkaan, sanoi puolustusministeri Sergei Ivanov. Uzbekistanilaisten viranomaisten ilmoitukset riittävät, selitti Ivanonv torstaina uutistoimisto Interfax:ille.
Monday, June 06, 2005
Koodattu menneisyys
Ensimmäinen koneemme (minun ja veljen) oli MSX. Se oli Commodore 64:ään verrattava laite, mutta Suomessa paljon harvinaisempi. Se oli ostettu käytettynä parinkymmenen pelin kera. Saimme sen käyttöömme, kun olin ala-asteella.
Sisäisenä kielenä oli Basic, ja kone käynnistyi suoraan Basic-tulkkiin. Koneen mukana tuli kaksi suomenkielistä manuaalia: n. 20 sivun aloitusopas, sekä n.150 sivun referenssi, jossa esiteltiin kaikki Basic-komennot. Eräänä tylsänä kesäpäivänä aloin selailla tuota 20 sivun aloitusopasta. Se kertoi ohjelmoinnista juuri riittävän yksinkertaisella tasolla. Oppaan esittelemät komennot olivat print, input(syötteen lukemiseen näppäimistöltä), goto, if ja gosub. En muista, mitä ensimmäiset ohjelmani tekivät. Nämä viisi komentoa riittävät ainakin yksinkertaisen flashcard-ohjelman tekemiseen, jossa sanasto on hardkoodattu sisään.
Paksumpi manuaali oli kovempi pala. En alkuun ymmärtänyt komentojen syntaksia. Seuraava esimerkki on kuvitteellinen (kone on myyty pois yli kymmenen vuotta sitten):
Kun ei ollut neuvojia, meni kauan aikaa tajuta, että [, C] tarkoitti vapaaehtoista parametria (ei sitä, että kirjoitetaan komentoon hakasulut), ja että ennen komennon käyttöä pitää antaa toinen komento, joka siirtää näytön tekstitilasta grafiikkatilaan. Kirjastoautolta löytyi yksi ohjelmointiopas, jossa oli tekstiseikkailupelien lähdekoodeja. Naputtelin ne koneelle, ja opin esimerkeistä jotain.
Hienoin saavutukseni MSX:n kanssa oli piirto-ohjelma. Esim. viiva piirrettiin niin, että vietiin kursori h-i-t-a-i-l-l-a nuolinäppäimillä alkupisteeseen, painettiin tiettyä näppäintä, siirrettiin viiva loppupisteeseen, ja painettiin toista näppäintä. Toimintoja olivat ainakin viiva, laatiko, ympyrä ja yksittäinen piste. Ruutuun oli myös piirretty paletti, josta valittiin värejä (16 kpl) viemällä kursori oikeaan kohtaan. Kuvia ei voinut tallentaa.
Assembleriin en tutustunut; C64:lle oli saatavilla montakin assembler-opasta, mutta MSX:lle ei yhtään. Myöskään manuaali ei antanut mitään ohjeita.
MSX:n hienoin komento oli Play. Sille annettiin nuottikirjoitusta rakenteellisesti muistuttava merkkijono. Esim. Ukko Nooa olisi "c4c4c4e4d4d4d4f4e4e4d4d4e2". 4 tarkoittaa neljäsosanuottia. Kanavia oli 2 tai 4 (en muista), mikä riitti sekä melodiaan että säestykseen. Soittimena oli siniaalto.
Ala-asteen lopussa ja yläasteen alussa koneemme oli Amiga. Siinä ei ollut sisäänrakennettua ohjelmointikieltä, mutta mukana tuli AmigaBasic. AmigaBasic oli huono. Koneen käynnistämisestä AmigaBasicin lataamiseen meni useampi minuutti. IDE oli suttuinen, eikä AmigaBasicissa ollut mitään hienoja ominaisuuksia, kuten kääntäminen tai olio-ohjelmoitavuus. Lisäksi Amigalle oli saatavissa liian paljon pelejä. En saanut mitään kunnollista aikaan, vaikka mukana tulikin monta esimerkkiä. Jossain vaiheessa tilasin postimyynnistä A68k -assemblerin, mutta en saanut sitä koskaan toimimaan. Ajatus kääntäjästä oli minulle vieras; MSX:ssä ja AmigaBasicissa editori ja kääntäjä olivat samassa ohjelmassa.
Yläasteella tuli PC:n aikakausi. MS-DOS:in mukana tuli QBasic. QBasic oli salamannopea verrattuna aikaisempiin Basic-tulkkeihin. Tein sillä yhden pelaajan PingPong-pelin, jossa liikuteltiin laattaa ja pompoteltiin pallolla muuria rikki. Aikaisemmilla Basic-tulkeilla ei olisi tullut edes mieleen tehdä reaaliaikaista interaktiivista peliä, joka päivitti ruudun ainakin 10 kertaa sekunnissa.
Tällöin MikroBitisssä alkoi ohjelmointiartikkelien sarja. Siinä esiteltiin ilmainen DJGPP-kääntäjä, joka on gcc:n MS-DOS-portti. Kopioin sen MBNet:istä, joka siihen aikaan oli ns. purkki, eli BBS-systeemi. Internet oli jo keksitty, mutta ei laajalle levinnyt. Yhdessä "C-Kieli" -kirjan kanssa pääsin alkuun C:n ihmeelliseen maailmaan. Perinteisten tietojenkäsittelyalgoritmien sijasta piirsin alusta asti pisteitä ja viivoja.
Tässä vaiheessa aloin ostamaan kirjoja. "486-konekieli" sai minut kokeilemaan Assemblerin optimointia. Tein ohjelman, joka printtasi ruudulle tekstiä, ja alkoi vierittää sitä. Optimoin sen ainakin kaksinkertaiseksi. Tavallisten mov-komentojen sijasta tavut kopioitiin sarjassa movs:illa. Flickeröinti estettiin lukemalla näyttökortista vertical sync-bitti (monikohan lukija ymmärtää kaksi edellistä lausetta?).
"SVGA-ohjelmointi" oli pienoinen pettymys. Siitä opin erilaisten bittimaskien käsittelyn, ja leikin pirullisella 16-värisellä tilalla. Tuossa tilassa oli 4 muistipuskuria. Kukin muistipuskuri määritti jokaisesta pikselistä yhden bitin. Tällöin oli mahdollista piirtää 2-värinen kuva kirjoittamalla vain yhteen puskuriin, mutta 16 värin aikaansaaminen edellytti kaikkiin puskureihin kirjoittamista. Jos kuvaa halusi vierittää vaakasuunnassa yhden pikselin verran, piti tehdä helvetillisen vaikeita bittisiirto-operaatioita.
Viimeinen kirja oli Michael Abrashin (yksi Doom:in tekijöistä) The Art Of 3D Programming. Koodasin siitä jonkin viivanpiirtoalgoritmin, joka oli optimoitu versio Bresenham:ista. Sain myös jonkinlaisen 3D-kuution kehikon pyörimään, mutta muuten en tyhmyttäni saanut kirjasta irti edes murto-osaa siitä, mitä olisin voinut saada.
Hienoin saavutukseni oli yksinkertainen peli, jossa vieritettiin palloja. Veljeni piirsi siihen grafiikat. Kovin kaksinen se ei ollut.
Lukion 1. luokan jälkeen vaihdoin lukiota Päivölään. Siellä sain ensimmäistä kertaa opetusta ohjelmoinnissa, kun vielä kesän aikana meidät laitettiin TTKK:n luennoijien pitämälle ohjelmoinnin peruskurssille. Ohjelmointiopetuksen motiivi olisi se, että pystyisimme rahoittamaan opiskelumme työharjoittelulla. Tuolla kurssilla törmäsin ensimmäistä kertaa olio-ohjelmointiin ja C++:aan. Uutta oli myös se, että joku katsoi, mitä olen koodannut, ja asetti vaatimuksia. Ensimmäistä kertaa olin seurassa, jossa joku muukin oli koodannut. Porin lukossa oli muutama tyyppi, jotka olivat koodanneet, mutta en koskaan keskustellut heidän kanssaan. Kuulin heidän joskus puhuvan Midas-äänijärjestelmästä, joten ilmeisesti he tekivät demokoodausta. Oli tuohon aikaan mielenvikaisen epäsosiaalinen.
Myös diskreetin matikan eli algoritmimatikan kurssi oli hieno. Siellä käsiteltiin logiikkaa, joukko-oppia (sitä yksinkertaista peruskamaa; ei mitään valinta-aksiomaattista skeidaa), relaatioita, puita, asymptoottista kompleksisuutta, uudelleenkirjoitusjärjestelmiä jne. En aikaisemmin tiennyt, että tietojenkäsittelyllä on minkäänlaista vakaata matemaattista pohjaa.
Ohjelmointiopetus ei jatkunut. Yritin vääntää PNG-purkajaa, mutta LZ77 osoittautui liian kovaksi palaksi. Päivät täyttyivät muusta tekemisestä niin, ettei vapaa-ajan ohjelmointiin jäänyt energiaa. Ohjelmaan kuuluneessa työharjoittelussa tein toisena vuonna (eli lukion 3.luokka) hieman Symbian-koodausta. Porttasin kuulanvierityspelin Symbian 5:n emulaattoriin. Ei tullut tilaisuutta kokeilla sitä raudalla.
Samalla luokalla oli 2 henkilöä, jotka olivat kehittäneet ?teollisuustason? ohjelmointitaidon. Kummallakin jompikumpi vanhemmista oli kykenevä antamaan neuvoja. (Linus Torvaldsilla isoisä antoi ohjeita. Hänen isoisänsä oli matematiikan professori, ja laittoi ala-asteikäisen poikansa naputtelemaan numeerisen laskennan ohjelmia VIC-20 -koneelle. Minun vanhempani saattaisivat juuri ja juuri pystyä lukemaan tätä blogia, jos antaisin heille osoitteen.) Siellä oli muitakin ihmisiä, jotka olivat aloittaneet koodauksen itsekseen. Tyypillinen yhteinen kokemus oli sattuman suuri vaikutus. Yksi oli lainannut Stroustrupin C++-teoksen (Stroustroup on alan arvostetuin referenssi), toisilla ei käynyt yhtä hyvää tuuria. Voi kuitenkin esittää hypoteesin, että teollisuustason koodaustaidon kehittäminen 16-vuotiaana edellyttää joko sitä, että on joku mentori, tai sitä, että liittyy johonkin demoporukkaan.
Päivölään liittyneen työharjoittelun seurauksena sain lukion jälkeen kesätyötä ohjelmointialalta. Tein useampana kesänä sekalaista ohjelmointityötä samalle firmalle.
Töissä ja armeijassa vietetyn välivuoden jälkeen alkoivat tietojenkäsittelyn opinnot. Niistä ei ole paljon lapsille kertomista. Se on sitä samaa huttua, jota kaikki tietojenkäsittelijät opiskelevat. Olin tutor-ryhmän ainut jäsen, joka oli aloittanut koodauksen ennen yliopistoa. Suuntauduin algoritmiikkaan. Kieliteknologian luennot saivat minut kiinnostumaan luonnollisen kielen käsittelystä, josta gradukin on tarkoitus tehdä.
Viimeinen mainittava aikakausi oli töissä vietetty väliaika. Siihen sisältyi n. 2v työtekoa, ensin osa-aikaisena, sitten täyspäiväisenä. Kyseessä oli reaaliaikainen Symbian-ohjelmointi. Tässä vaiheessa kiinnostus siirtyi ohjelmoinnin tekniikasta sosiaalisiin asioihin. Kun aloitin, yksikössä ei ollut minkäänlaista ohjelmistoprosessia. Aloin lukemaan Joel on Softwarea ja vastaavaa ohjelmistonkehitysmatskua, jossa kerrottiin mm. yksikkötestauksesta ja sunnittelumalleista. Yksikkötestausta ei siis Firmassa harjoitettu, ja olio-ohjelmoinnin kanssakin oli vähän niin ja näin. Dokumentaatiotakaan ei kirjoitettu, koska sitä "ei kukaan kuitenkaan lukisi", puhumattakaan koodauskonventioista. Kesken välivuotta sattui organisaatiomuutos, jonka jälkeen meidät laitettiin koodaamaan hyvin raskaan ohjelmistoprosessin alaisena. Muutos oli hyvin opettavainen kokemus, ja toi lihaa luetun teorian ympärille. Muilla ei selvästikään ollut käsitteitä muutoksen jäsentämiseen, koska prosessin muutoksista ja sen hyvistä ja huonoista puolista ei juuri keskusteltu (teknisistä asioista pystyttiin vääntämään juttua tuntikaupalla).
Sisäisenä kielenä oli Basic, ja kone käynnistyi suoraan Basic-tulkkiin. Koneen mukana tuli kaksi suomenkielistä manuaalia: n. 20 sivun aloitusopas, sekä n.150 sivun referenssi, jossa esiteltiin kaikki Basic-komennot. Eräänä tylsänä kesäpäivänä aloin selailla tuota 20 sivun aloitusopasta. Se kertoi ohjelmoinnista juuri riittävän yksinkertaisella tasolla. Oppaan esittelemät komennot olivat print, input(syötteen lukemiseen näppäimistöltä), goto, if ja gosub. En muista, mitä ensimmäiset ohjelmani tekivät. Nämä viisi komentoa riittävät ainakin yksinkertaisen flashcard-ohjelman tekemiseen, jossa sanasto on hardkoodattu sisään.
Paksumpi manuaali oli kovempi pala. En alkuun ymmärtänyt komentojen syntaksia. Seuraava esimerkki on kuvitteellinen (kone on myyty pois yli kymmenen vuotta sitten):
CIRCLE (X, Y), R [, C]
Piirtää R-säteisen ympyrän, jonka keskipiste on (X, Y) värillä C.
Kun ei ollut neuvojia, meni kauan aikaa tajuta, että [, C] tarkoitti vapaaehtoista parametria (ei sitä, että kirjoitetaan komentoon hakasulut), ja että ennen komennon käyttöä pitää antaa toinen komento, joka siirtää näytön tekstitilasta grafiikkatilaan. Kirjastoautolta löytyi yksi ohjelmointiopas, jossa oli tekstiseikkailupelien lähdekoodeja. Naputtelin ne koneelle, ja opin esimerkeistä jotain.
Hienoin saavutukseni MSX:n kanssa oli piirto-ohjelma. Esim. viiva piirrettiin niin, että vietiin kursori h-i-t-a-i-l-l-a nuolinäppäimillä alkupisteeseen, painettiin tiettyä näppäintä, siirrettiin viiva loppupisteeseen, ja painettiin toista näppäintä. Toimintoja olivat ainakin viiva, laatiko, ympyrä ja yksittäinen piste. Ruutuun oli myös piirretty paletti, josta valittiin värejä (16 kpl) viemällä kursori oikeaan kohtaan. Kuvia ei voinut tallentaa.
Assembleriin en tutustunut; C64:lle oli saatavilla montakin assembler-opasta, mutta MSX:lle ei yhtään. Myöskään manuaali ei antanut mitään ohjeita.
MSX:n hienoin komento oli Play. Sille annettiin nuottikirjoitusta rakenteellisesti muistuttava merkkijono. Esim. Ukko Nooa olisi "c4c4c4e4d4d4d4f4e4e4d4d4e2". 4 tarkoittaa neljäsosanuottia. Kanavia oli 2 tai 4 (en muista), mikä riitti sekä melodiaan että säestykseen. Soittimena oli siniaalto.
Ala-asteen lopussa ja yläasteen alussa koneemme oli Amiga. Siinä ei ollut sisäänrakennettua ohjelmointikieltä, mutta mukana tuli AmigaBasic. AmigaBasic oli huono. Koneen käynnistämisestä AmigaBasicin lataamiseen meni useampi minuutti. IDE oli suttuinen, eikä AmigaBasicissa ollut mitään hienoja ominaisuuksia, kuten kääntäminen tai olio-ohjelmoitavuus. Lisäksi Amigalle oli saatavissa liian paljon pelejä. En saanut mitään kunnollista aikaan, vaikka mukana tulikin monta esimerkkiä. Jossain vaiheessa tilasin postimyynnistä A68k -assemblerin, mutta en saanut sitä koskaan toimimaan. Ajatus kääntäjästä oli minulle vieras; MSX:ssä ja AmigaBasicissa editori ja kääntäjä olivat samassa ohjelmassa.
Yläasteella tuli PC:n aikakausi. MS-DOS:in mukana tuli QBasic. QBasic oli salamannopea verrattuna aikaisempiin Basic-tulkkeihin. Tein sillä yhden pelaajan PingPong-pelin, jossa liikuteltiin laattaa ja pompoteltiin pallolla muuria rikki. Aikaisemmilla Basic-tulkeilla ei olisi tullut edes mieleen tehdä reaaliaikaista interaktiivista peliä, joka päivitti ruudun ainakin 10 kertaa sekunnissa.
Tällöin MikroBitisssä alkoi ohjelmointiartikkelien sarja. Siinä esiteltiin ilmainen DJGPP-kääntäjä, joka on gcc:n MS-DOS-portti. Kopioin sen MBNet:istä, joka siihen aikaan oli ns. purkki, eli BBS-systeemi. Internet oli jo keksitty, mutta ei laajalle levinnyt. Yhdessä "C-Kieli" -kirjan kanssa pääsin alkuun C:n ihmeelliseen maailmaan. Perinteisten tietojenkäsittelyalgoritmien sijasta piirsin alusta asti pisteitä ja viivoja.
Tässä vaiheessa aloin ostamaan kirjoja. "486-konekieli" sai minut kokeilemaan Assemblerin optimointia. Tein ohjelman, joka printtasi ruudulle tekstiä, ja alkoi vierittää sitä. Optimoin sen ainakin kaksinkertaiseksi. Tavallisten mov-komentojen sijasta tavut kopioitiin sarjassa movs:illa. Flickeröinti estettiin lukemalla näyttökortista vertical sync-bitti (monikohan lukija ymmärtää kaksi edellistä lausetta?).
"SVGA-ohjelmointi" oli pienoinen pettymys. Siitä opin erilaisten bittimaskien käsittelyn, ja leikin pirullisella 16-värisellä tilalla. Tuossa tilassa oli 4 muistipuskuria. Kukin muistipuskuri määritti jokaisesta pikselistä yhden bitin. Tällöin oli mahdollista piirtää 2-värinen kuva kirjoittamalla vain yhteen puskuriin, mutta 16 värin aikaansaaminen edellytti kaikkiin puskureihin kirjoittamista. Jos kuvaa halusi vierittää vaakasuunnassa yhden pikselin verran, piti tehdä helvetillisen vaikeita bittisiirto-operaatioita.
Viimeinen kirja oli Michael Abrashin (yksi Doom:in tekijöistä) The Art Of 3D Programming. Koodasin siitä jonkin viivanpiirtoalgoritmin, joka oli optimoitu versio Bresenham:ista. Sain myös jonkinlaisen 3D-kuution kehikon pyörimään, mutta muuten en tyhmyttäni saanut kirjasta irti edes murto-osaa siitä, mitä olisin voinut saada.
Hienoin saavutukseni oli yksinkertainen peli, jossa vieritettiin palloja. Veljeni piirsi siihen grafiikat. Kovin kaksinen se ei ollut.
Lukion 1. luokan jälkeen vaihdoin lukiota Päivölään. Siellä sain ensimmäistä kertaa opetusta ohjelmoinnissa, kun vielä kesän aikana meidät laitettiin TTKK:n luennoijien pitämälle ohjelmoinnin peruskurssille. Ohjelmointiopetuksen motiivi olisi se, että pystyisimme rahoittamaan opiskelumme työharjoittelulla. Tuolla kurssilla törmäsin ensimmäistä kertaa olio-ohjelmointiin ja C++:aan. Uutta oli myös se, että joku katsoi, mitä olen koodannut, ja asetti vaatimuksia. Ensimmäistä kertaa olin seurassa, jossa joku muukin oli koodannut. Porin lukossa oli muutama tyyppi, jotka olivat koodanneet, mutta en koskaan keskustellut heidän kanssaan. Kuulin heidän joskus puhuvan Midas-äänijärjestelmästä, joten ilmeisesti he tekivät demokoodausta. Oli tuohon aikaan mielenvikaisen epäsosiaalinen.
Myös diskreetin matikan eli algoritmimatikan kurssi oli hieno. Siellä käsiteltiin logiikkaa, joukko-oppia (sitä yksinkertaista peruskamaa; ei mitään valinta-aksiomaattista skeidaa), relaatioita, puita, asymptoottista kompleksisuutta, uudelleenkirjoitusjärjestelmiä jne. En aikaisemmin tiennyt, että tietojenkäsittelyllä on minkäänlaista vakaata matemaattista pohjaa.
Ohjelmointiopetus ei jatkunut. Yritin vääntää PNG-purkajaa, mutta LZ77 osoittautui liian kovaksi palaksi. Päivät täyttyivät muusta tekemisestä niin, ettei vapaa-ajan ohjelmointiin jäänyt energiaa. Ohjelmaan kuuluneessa työharjoittelussa tein toisena vuonna (eli lukion 3.luokka) hieman Symbian-koodausta. Porttasin kuulanvierityspelin Symbian 5:n emulaattoriin. Ei tullut tilaisuutta kokeilla sitä raudalla.
Samalla luokalla oli 2 henkilöä, jotka olivat kehittäneet ?teollisuustason? ohjelmointitaidon. Kummallakin jompikumpi vanhemmista oli kykenevä antamaan neuvoja. (Linus Torvaldsilla isoisä antoi ohjeita. Hänen isoisänsä oli matematiikan professori, ja laittoi ala-asteikäisen poikansa naputtelemaan numeerisen laskennan ohjelmia VIC-20 -koneelle. Minun vanhempani saattaisivat juuri ja juuri pystyä lukemaan tätä blogia, jos antaisin heille osoitteen.) Siellä oli muitakin ihmisiä, jotka olivat aloittaneet koodauksen itsekseen. Tyypillinen yhteinen kokemus oli sattuman suuri vaikutus. Yksi oli lainannut Stroustrupin C++-teoksen (Stroustroup on alan arvostetuin referenssi), toisilla ei käynyt yhtä hyvää tuuria. Voi kuitenkin esittää hypoteesin, että teollisuustason koodaustaidon kehittäminen 16-vuotiaana edellyttää joko sitä, että on joku mentori, tai sitä, että liittyy johonkin demoporukkaan.
Päivölään liittyneen työharjoittelun seurauksena sain lukion jälkeen kesätyötä ohjelmointialalta. Tein useampana kesänä sekalaista ohjelmointityötä samalle firmalle.
Töissä ja armeijassa vietetyn välivuoden jälkeen alkoivat tietojenkäsittelyn opinnot. Niistä ei ole paljon lapsille kertomista. Se on sitä samaa huttua, jota kaikki tietojenkäsittelijät opiskelevat. Olin tutor-ryhmän ainut jäsen, joka oli aloittanut koodauksen ennen yliopistoa. Suuntauduin algoritmiikkaan. Kieliteknologian luennot saivat minut kiinnostumaan luonnollisen kielen käsittelystä, josta gradukin on tarkoitus tehdä.
Viimeinen mainittava aikakausi oli töissä vietetty väliaika. Siihen sisältyi n. 2v työtekoa, ensin osa-aikaisena, sitten täyspäiväisenä. Kyseessä oli reaaliaikainen Symbian-ohjelmointi. Tässä vaiheessa kiinnostus siirtyi ohjelmoinnin tekniikasta sosiaalisiin asioihin. Kun aloitin, yksikössä ei ollut minkäänlaista ohjelmistoprosessia. Aloin lukemaan Joel on Softwarea ja vastaavaa ohjelmistonkehitysmatskua, jossa kerrottiin mm. yksikkötestauksesta ja sunnittelumalleista. Yksikkötestausta ei siis Firmassa harjoitettu, ja olio-ohjelmoinnin kanssakin oli vähän niin ja näin. Dokumentaatiotakaan ei kirjoitettu, koska sitä "ei kukaan kuitenkaan lukisi", puhumattakaan koodauskonventioista. Kesken välivuotta sattui organisaatiomuutos, jonka jälkeen meidät laitettiin koodaamaan hyvin raskaan ohjelmistoprosessin alaisena. Muutos oli hyvin opettavainen kokemus, ja toi lihaa luetun teorian ympärille. Muilla ei selvästikään ollut käsitteitä muutoksen jäsentämiseen, koska prosessin muutoksista ja sen hyvistä ja huonoista puolista ei juuri keskusteltu (teknisistä asioista pystyttiin vääntämään juttua tuntikaupalla).
Sunday, June 05, 2005
Musikaalinen menneisyys
Seuraavaksi Näkymätön Tyttö -henkinen musiikkihistoria.
Lapsena kuuntelimme (minä ja veli) lastenlauluja ja muutamaa vanhempien kasetteja (Olavi Virta, Georg Ots, V.P.Lehto, jne.) Lastenlauluista minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Kun murrosiässä aloin tajuamaan sanoitusten sivumerkityksiä, niin pyrin pyyhkimään tyhmille ja naiiveille lapsille suunnatut laulut heti pois mielestä. Sen sijaan vanhempien kaseteista V.P.Lehdon sanoitukset tarjosivat mahdollisuuden verrata miehen ja naisen roolien muuttumista kahdenkymmenen vuoden aikana. En tosin kuunnellut niitä enää tuossa iässä.
Vanhempien musiikkimaulla ei ollut vaikutusta, koska he eivät kuunnelleet nuorena ostamiaan levyjä ja kasetteja. Äiti oli nuoruudessaan nauhoittanut C-kaseteille biisejä radiosta. Ne olivat sekalaista iskelmää (rokkia siellä ei ollut) ja mustalaismusiikkia. En muista niistä mitään, en pysty listaamaan esimerkkejä. Isällä oli muutama Irwin Goodmanin levy, ja kun nuorina aloimme kuunnella Raptoria, hän tunnisti niiden samantyylisen huumorintajun.
Yläasteella kuuntelin lähinnä radiota, erityisesti Radiomafiaa. Nauhoitin joitakin sekalaisia kasetteja. Veli kuunteli ensin metallia (esim. Moonspell, Sepultura), josta en silloin pitänyt yhtään. Raskas örinä oli rasittavaa kuunnella ennen nukkumaanmenoa niinä muutamina kertoina, joina jouduimme nukkumaan samassa huoneessa vieraiden takia. Sitten veljelle tapahtui jonkinlainen murtuminen. Hän alkoi kuunnella teknoa (esim. Prodigy), ja piti aikaisempaa metallin kuuntelemista nolona hairahduksena. En tiedä, millaisia merkityksiä hän liitti näihin musiikkilajeihin, sillä välimme olivat erittäin tulehtuneet.
Olin yläasteella äärimmäisen epäsosiaalinen, enkä tiedä tarkkaan, mitä muut luokalla kuuntelivat. Yksi oli innokas Metallica-fani, ja Nirvanaa kuulin soitettavan ainakin kahdesti. Itse kuuntelin lähinnä radiota.
Lukion ensimmäisellä ostin ensimmäisen levyni, joka oli CMX:n Discopolis. Tuon jälkeen ostin muutaman vuoden sisällä muitakin CMX:n levyjä. Pidin sanoituksista sekä siitä, että levyillä oli kokeiltu monenlaisia musiikkityylejä. Sanoitukset olivat kryptisiä, ja niitä sai pohtia pitkään ennen kuin ne aukesivat, jos aukesivat koskaan. Niissä oli myös kaipaamaani teiniangstia. Nykyään en pidä CMX:ää suuressa arvossa. Mielestäni kryptisyys on sanoittajalle häpeäksi. Jos on jotain sanottavaa, se pitää sanoa selvästi. Tämä ei tarkoita, että epäsuorat menetelmät olisivat sinänsä huonoja, tai että asenteellinen mustavalkoisuus olisi parempi kuin harmaan sävyt. Mutta sanoituksesta pitää saada selvää.
Lukion jälkeen seurasi pitkä tauko, jolloin kuuntelin hyvin vähän musiikkia. Ostin muutamia sekalaisia levyjä, mutta en löytänyt mitään, mitä olisi viitsinyt kuunnella säännöllisesti. Puoli vuotta sitten aloin taas kasaamaan soittolistaa. Motivaationa oli se, että joraaminen sujuu paremmin, kun on kuullut biisejä etukäteen. Tosin suurin osa soittolistasta koostuu jostain aivan muusta. Tämän hetken kiinnostavin muusikko taitaa olla Venetian Snares (sivuilta löytyy pitkiä, ilmaisia livenauhoituksia).
Olen myös soittanut musiikkia nuoteista. En ole musikaalinen; en ole säveltänyt musiikkia, ja korvakuulolta soittaminen on ylivoimaisen vaikeaa. Soittaminen on silti viehättävä yhdistelmä motoriikan ja äänen vuorovaikutusta ja täydellistä uppoutumista.
Soittoharrastus alkoi joskus ala-asteella. Eräänä kesänä aloin käydä naapurissa soittamassa ikivanhoja sähköurkuja. Soitin saman melodian kahdella kädellä. Nuottikirjoina oli koululaulukirjoja (kahta eri sukupolvea) sekä joitakin kokoelmia.
Jouluna sain lahjaksi sähköurut. En ollut kehdannut edes toivoa sellaista, sillä vanhemmilla oli käsittääkseni taloudellisesti tiukkaa, ja soittimen hinta oli aivan toista luokkaa, kuin kallein saamani joululahja. Sähköuruissa oli 16 tai 32 soitinta ja rytmikone. Silloin tietokoneessamme ei ollut musiikkiohjelmaa, joten tietokoneeseen kiinnittäminen ei ollut ajankohtaista. Lainasin kirjastoautolta Suuria toivelaulukirjoja. Siellä ei muistaakseni ollut juuri muita nuotteja.
Naapuri osasi neuvoa puolen nuotin korotukset ja alennukset, mutta siihen neuvot loppuivatkin. Jossain vaiheessa menin soittokurssille. Yhdellä tunnilla oli n. 4 ihmistä. Sensei neuvoi ja arvioi yhtä, ja muut soittivat kuulokkeilla. Tunteja oli kerran viikossa. Siellä opetettiin soittamaan sointujen kanssa. Musiikki koostui ulkomaisesta hissimusiikista (esim. The Girl From Ipanema, Perdido), klassisista opetuskappaleista (esim. The Entertainer), ja vanhasta rokista (esim. Eleanor Rigby). Kävin kurssia 1.5 - 2 vuotta. Tietääkseni kehityin nopeasti. Kurssilla soitetut nuotit menivät pian selvästi selvästi vaativammiksi, kuin toivelaulukirjojen nuotit. Mielestäni materiaali oli hyvin valittu. Kuitenkin olen sitä mieltä, että olisi kannattanut soitattaa myös klassista musiikkia, kuten Bach:in D-molli. (En tykkää kuunnella klassista musiikkia, mutta se vähä, mitä olen soittanut, on ollut miellyttävää soitettavaa.)
Sitten tuli murrosikä. Soittaessani sähköuruilla ilman kuulokkeita äidillä oli tapana aina silloin tällöin kehua, että soitan hyvin ja sitä oli mukava kuunnella. (Veljeni sanoi aina, että soitan paskasti). Kummankaan henkilön arviot eivät riippuneet siitä, miten soitin. Koska palaute ei ollut riippunut soittamisesta, sen oli selvästi tarkoitus manipuoloida minua. Siihen liittyi implisiittinen attribuutio, jonka mukaan syy soittamiseeni on halu miellyttää äitiä. Koska minulla ei ollut todisteita siitä, että syy soittamiseeni olisi jokin muu (esim. bändissä soittaminen), en voinut kuin hyväksyä attribuution. Tämä ei sopinut nuoren pojan minäkuvaan, joten käyttäytymistä piti muuttaa. Tämä synnytti "en perkele soita sinun mieliksesi" -reaktion: Ensin lopetin urkukurssilla käynnin, sitten soittamisen ylipäänsä. Joskus positiivinen palaute on pahempi solvaus kuin negatiivinen. Prosessi kesti aikansa, mutta tulokset olivatkin sitten pysyviä: En ole tähän päivään mennessä jatkanut harrastusta. Pidän taannoista soittoharrastustani vieläkin hieman hävettävänä episodina elämässäni (kuten niin monia muitakin asioita nuoruudessani).
Puoli vuotta ennen harrastuksen lopettamista vanhemmat ostivat pianon. Olin jo lopettanut kurssilla käynnin, ja mielenkiinto soittamista kohtaan hiipui. En silti sanonut vastaan. En uskonut, että mielipiteelläni olisi mitään vaikutusta heidän päätökseensä. Hyvänä puolena oli pianon dynaaminen kosketus (eri painovoimakkuus synnyttää erilaisen äänen). Huonoja puolia oli kaksi. Ensinnäkin, pianoa ei edes teoriassa voinut liittää tietokoneeseen. Toiseksi, pianoa ei voinut soittaa kuulokkeilla. Tämä sinetöi harrastuksen loppumisen "en perkele soita sinun mieliksesi" - ilmiön takia. En ole tähän päivään mennessä aloittanut harrastusta uudelleen. Tärkein syy pianon ostamiselle oli kai se, että se oli parempi statussymboli kuin sähköurut.
Nykyään minun on vaikeaa suhtautua musiikkiin vakavasti. Jotkut biisit kuulostavat paremmalta kuin toiset. Kaikista musiikkilajeista löytyy sekä hyviä että huonoja biisejä. Eri musiikkilajien kuuntelijoilla on erilaisia meemejä: Elektronista musiikkia yleensä jorataan, rokkia yleensä ei, homodiskossa soitetaan kaikkein kapeinta levyvalikoimaa. Jos jonkun henkilön identiteetti perustuu tietyn musiikkilajin kuunteluun muiden musiikkityylien kustannuksella, se ei yleensä ole hyvä merkki.
Lapsena kuuntelimme (minä ja veli) lastenlauluja ja muutamaa vanhempien kasetteja (Olavi Virta, Georg Ots, V.P.Lehto, jne.) Lastenlauluista minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Kun murrosiässä aloin tajuamaan sanoitusten sivumerkityksiä, niin pyrin pyyhkimään tyhmille ja naiiveille lapsille suunnatut laulut heti pois mielestä. Sen sijaan vanhempien kaseteista V.P.Lehdon sanoitukset tarjosivat mahdollisuuden verrata miehen ja naisen roolien muuttumista kahdenkymmenen vuoden aikana. En tosin kuunnellut niitä enää tuossa iässä.
Vanhempien musiikkimaulla ei ollut vaikutusta, koska he eivät kuunnelleet nuorena ostamiaan levyjä ja kasetteja. Äiti oli nuoruudessaan nauhoittanut C-kaseteille biisejä radiosta. Ne olivat sekalaista iskelmää (rokkia siellä ei ollut) ja mustalaismusiikkia. En muista niistä mitään, en pysty listaamaan esimerkkejä. Isällä oli muutama Irwin Goodmanin levy, ja kun nuorina aloimme kuunnella Raptoria, hän tunnisti niiden samantyylisen huumorintajun.
Yläasteella kuuntelin lähinnä radiota, erityisesti Radiomafiaa. Nauhoitin joitakin sekalaisia kasetteja. Veli kuunteli ensin metallia (esim. Moonspell, Sepultura), josta en silloin pitänyt yhtään. Raskas örinä oli rasittavaa kuunnella ennen nukkumaanmenoa niinä muutamina kertoina, joina jouduimme nukkumaan samassa huoneessa vieraiden takia. Sitten veljelle tapahtui jonkinlainen murtuminen. Hän alkoi kuunnella teknoa (esim. Prodigy), ja piti aikaisempaa metallin kuuntelemista nolona hairahduksena. En tiedä, millaisia merkityksiä hän liitti näihin musiikkilajeihin, sillä välimme olivat erittäin tulehtuneet.
Olin yläasteella äärimmäisen epäsosiaalinen, enkä tiedä tarkkaan, mitä muut luokalla kuuntelivat. Yksi oli innokas Metallica-fani, ja Nirvanaa kuulin soitettavan ainakin kahdesti. Itse kuuntelin lähinnä radiota.
Lukion ensimmäisellä ostin ensimmäisen levyni, joka oli CMX:n Discopolis. Tuon jälkeen ostin muutaman vuoden sisällä muitakin CMX:n levyjä. Pidin sanoituksista sekä siitä, että levyillä oli kokeiltu monenlaisia musiikkityylejä. Sanoitukset olivat kryptisiä, ja niitä sai pohtia pitkään ennen kuin ne aukesivat, jos aukesivat koskaan. Niissä oli myös kaipaamaani teiniangstia. Nykyään en pidä CMX:ää suuressa arvossa. Mielestäni kryptisyys on sanoittajalle häpeäksi. Jos on jotain sanottavaa, se pitää sanoa selvästi. Tämä ei tarkoita, että epäsuorat menetelmät olisivat sinänsä huonoja, tai että asenteellinen mustavalkoisuus olisi parempi kuin harmaan sävyt. Mutta sanoituksesta pitää saada selvää.
Lukion jälkeen seurasi pitkä tauko, jolloin kuuntelin hyvin vähän musiikkia. Ostin muutamia sekalaisia levyjä, mutta en löytänyt mitään, mitä olisi viitsinyt kuunnella säännöllisesti. Puoli vuotta sitten aloin taas kasaamaan soittolistaa. Motivaationa oli se, että joraaminen sujuu paremmin, kun on kuullut biisejä etukäteen. Tosin suurin osa soittolistasta koostuu jostain aivan muusta. Tämän hetken kiinnostavin muusikko taitaa olla Venetian Snares (sivuilta löytyy pitkiä, ilmaisia livenauhoituksia).
Olen myös soittanut musiikkia nuoteista. En ole musikaalinen; en ole säveltänyt musiikkia, ja korvakuulolta soittaminen on ylivoimaisen vaikeaa. Soittaminen on silti viehättävä yhdistelmä motoriikan ja äänen vuorovaikutusta ja täydellistä uppoutumista.
Soittoharrastus alkoi joskus ala-asteella. Eräänä kesänä aloin käydä naapurissa soittamassa ikivanhoja sähköurkuja. Soitin saman melodian kahdella kädellä. Nuottikirjoina oli koululaulukirjoja (kahta eri sukupolvea) sekä joitakin kokoelmia.
Jouluna sain lahjaksi sähköurut. En ollut kehdannut edes toivoa sellaista, sillä vanhemmilla oli käsittääkseni taloudellisesti tiukkaa, ja soittimen hinta oli aivan toista luokkaa, kuin kallein saamani joululahja. Sähköuruissa oli 16 tai 32 soitinta ja rytmikone. Silloin tietokoneessamme ei ollut musiikkiohjelmaa, joten tietokoneeseen kiinnittäminen ei ollut ajankohtaista. Lainasin kirjastoautolta Suuria toivelaulukirjoja. Siellä ei muistaakseni ollut juuri muita nuotteja.
Naapuri osasi neuvoa puolen nuotin korotukset ja alennukset, mutta siihen neuvot loppuivatkin. Jossain vaiheessa menin soittokurssille. Yhdellä tunnilla oli n. 4 ihmistä. Sensei neuvoi ja arvioi yhtä, ja muut soittivat kuulokkeilla. Tunteja oli kerran viikossa. Siellä opetettiin soittamaan sointujen kanssa. Musiikki koostui ulkomaisesta hissimusiikista (esim. The Girl From Ipanema, Perdido), klassisista opetuskappaleista (esim. The Entertainer), ja vanhasta rokista (esim. Eleanor Rigby). Kävin kurssia 1.5 - 2 vuotta. Tietääkseni kehityin nopeasti. Kurssilla soitetut nuotit menivät pian selvästi selvästi vaativammiksi, kuin toivelaulukirjojen nuotit. Mielestäni materiaali oli hyvin valittu. Kuitenkin olen sitä mieltä, että olisi kannattanut soitattaa myös klassista musiikkia, kuten Bach:in D-molli. (En tykkää kuunnella klassista musiikkia, mutta se vähä, mitä olen soittanut, on ollut miellyttävää soitettavaa.)
Sitten tuli murrosikä. Soittaessani sähköuruilla ilman kuulokkeita äidillä oli tapana aina silloin tällöin kehua, että soitan hyvin ja sitä oli mukava kuunnella. (Veljeni sanoi aina, että soitan paskasti). Kummankaan henkilön arviot eivät riippuneet siitä, miten soitin. Koska palaute ei ollut riippunut soittamisesta, sen oli selvästi tarkoitus manipuoloida minua. Siihen liittyi implisiittinen attribuutio, jonka mukaan syy soittamiseeni on halu miellyttää äitiä. Koska minulla ei ollut todisteita siitä, että syy soittamiseeni olisi jokin muu (esim. bändissä soittaminen), en voinut kuin hyväksyä attribuution. Tämä ei sopinut nuoren pojan minäkuvaan, joten käyttäytymistä piti muuttaa. Tämä synnytti "en perkele soita sinun mieliksesi" -reaktion: Ensin lopetin urkukurssilla käynnin, sitten soittamisen ylipäänsä. Joskus positiivinen palaute on pahempi solvaus kuin negatiivinen. Prosessi kesti aikansa, mutta tulokset olivatkin sitten pysyviä: En ole tähän päivään mennessä jatkanut harrastusta. Pidän taannoista soittoharrastustani vieläkin hieman hävettävänä episodina elämässäni (kuten niin monia muitakin asioita nuoruudessani).
Puoli vuotta ennen harrastuksen lopettamista vanhemmat ostivat pianon. Olin jo lopettanut kurssilla käynnin, ja mielenkiinto soittamista kohtaan hiipui. En silti sanonut vastaan. En uskonut, että mielipiteelläni olisi mitään vaikutusta heidän päätökseensä. Hyvänä puolena oli pianon dynaaminen kosketus (eri painovoimakkuus synnyttää erilaisen äänen). Huonoja puolia oli kaksi. Ensinnäkin, pianoa ei edes teoriassa voinut liittää tietokoneeseen. Toiseksi, pianoa ei voinut soittaa kuulokkeilla. Tämä sinetöi harrastuksen loppumisen "en perkele soita sinun mieliksesi" - ilmiön takia. En ole tähän päivään mennessä aloittanut harrastusta uudelleen. Tärkein syy pianon ostamiselle oli kai se, että se oli parempi statussymboli kuin sähköurut.
Nykyään minun on vaikeaa suhtautua musiikkiin vakavasti. Jotkut biisit kuulostavat paremmalta kuin toiset. Kaikista musiikkilajeista löytyy sekä hyviä että huonoja biisejä. Eri musiikkilajien kuuntelijoilla on erilaisia meemejä: Elektronista musiikkia yleensä jorataan, rokkia yleensä ei, homodiskossa soitetaan kaikkein kapeinta levyvalikoimaa. Jos jonkun henkilön identiteetti perustuu tietyn musiikkilajin kuunteluun muiden musiikkityylien kustannuksella, se ei yleensä ole hyvä merkki.
Subscribe to:
Posts (Atom)