Musikaalinen menneisyys

Seuraavaksi Näkymätön Tyttö -henkinen musiikkihistoria.

Lapsena kuuntelimme (minä ja veli) lastenlauluja ja muutamaa vanhempien kasetteja (Olavi Virta, Georg Ots, V.P.Lehto, jne.) Lastenlauluista minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Kun murrosiässä aloin tajuamaan sanoitusten sivumerkityksiä, niin pyrin pyyhkimään tyhmille ja naiiveille lapsille suunnatut laulut heti pois mielestä. Sen sijaan vanhempien kaseteista V.P.Lehdon sanoitukset tarjosivat mahdollisuuden verrata miehen ja naisen roolien muuttumista kahdenkymmenen vuoden aikana. En tosin kuunnellut niitä enää tuossa iässä.

Vanhempien musiikkimaulla ei ollut vaikutusta, koska he eivät kuunnelleet nuorena ostamiaan levyjä ja kasetteja. Äiti oli nuoruudessaan nauhoittanut C-kaseteille biisejä radiosta. Ne olivat sekalaista iskelmää (rokkia siellä ei ollut) ja mustalaismusiikkia. En muista niistä mitään, en pysty listaamaan esimerkkejä. Isällä oli muutama Irwin Goodmanin levy, ja kun nuorina aloimme kuunnella Raptoria, hän tunnisti niiden samantyylisen huumorintajun.

Yläasteella kuuntelin lähinnä radiota, erityisesti Radiomafiaa. Nauhoitin joitakin sekalaisia kasetteja. Veli kuunteli ensin metallia (esim. Moonspell, Sepultura), josta en silloin pitänyt yhtään. Raskas örinä oli rasittavaa kuunnella ennen nukkumaanmenoa niinä muutamina kertoina, joina jouduimme nukkumaan samassa huoneessa vieraiden takia. Sitten veljelle tapahtui jonkinlainen murtuminen. Hän alkoi kuunnella teknoa (esim. Prodigy), ja piti aikaisempaa metallin kuuntelemista nolona hairahduksena. En tiedä, millaisia merkityksiä hän liitti näihin musiikkilajeihin, sillä välimme olivat erittäin tulehtuneet.

Olin yläasteella äärimmäisen epäsosiaalinen, enkä tiedä tarkkaan, mitä muut luokalla kuuntelivat. Yksi oli innokas Metallica-fani, ja Nirvanaa kuulin soitettavan ainakin kahdesti. Itse kuuntelin lähinnä radiota.

Lukion ensimmäisellä ostin ensimmäisen levyni, joka oli CMX:n Discopolis. Tuon jälkeen ostin muutaman vuoden sisällä muitakin CMX:n levyjä. Pidin sanoituksista sekä siitä, että levyillä oli kokeiltu monenlaisia musiikkityylejä. Sanoitukset olivat kryptisiä, ja niitä sai pohtia pitkään ennen kuin ne aukesivat, jos aukesivat koskaan. Niissä oli myös kaipaamaani teiniangstia. Nykyään en pidä CMX:ää suuressa arvossa. Mielestäni kryptisyys on sanoittajalle häpeäksi. Jos on jotain sanottavaa, se pitää sanoa selvästi. Tämä ei tarkoita, että epäsuorat menetelmät olisivat sinänsä huonoja, tai että asenteellinen mustavalkoisuus olisi parempi kuin harmaan sävyt. Mutta sanoituksesta pitää saada selvää.

Lukion jälkeen seurasi pitkä tauko, jolloin kuuntelin hyvin vähän musiikkia. Ostin muutamia sekalaisia levyjä, mutta en löytänyt mitään, mitä olisi viitsinyt kuunnella säännöllisesti. Puoli vuotta sitten aloin taas kasaamaan soittolistaa. Motivaationa oli se, että joraaminen sujuu paremmin, kun on kuullut biisejä etukäteen. Tosin suurin osa soittolistasta koostuu jostain aivan muusta. Tämän hetken kiinnostavin muusikko taitaa olla Venetian Snares (sivuilta löytyy pitkiä, ilmaisia livenauhoituksia).

Olen myös soittanut musiikkia nuoteista. En ole musikaalinen; en ole säveltänyt musiikkia, ja korvakuulolta soittaminen on ylivoimaisen vaikeaa. Soittaminen on silti viehättävä yhdistelmä motoriikan ja äänen vuorovaikutusta ja täydellistä uppoutumista.

Soittoharrastus alkoi joskus ala-asteella. Eräänä kesänä aloin käydä naapurissa soittamassa ikivanhoja sähköurkuja. Soitin saman melodian kahdella kädellä. Nuottikirjoina oli koululaulukirjoja (kahta eri sukupolvea) sekä joitakin kokoelmia.

Jouluna sain lahjaksi sähköurut. En ollut kehdannut edes toivoa sellaista, sillä vanhemmilla oli käsittääkseni taloudellisesti tiukkaa, ja soittimen hinta oli aivan toista luokkaa, kuin kallein saamani joululahja. Sähköuruissa oli 16 tai 32 soitinta ja rytmikone. Silloin tietokoneessamme ei ollut musiikkiohjelmaa, joten tietokoneeseen kiinnittäminen ei ollut ajankohtaista. Lainasin kirjastoautolta Suuria toivelaulukirjoja. Siellä ei muistaakseni ollut juuri muita nuotteja.

Naapuri osasi neuvoa puolen nuotin korotukset ja alennukset, mutta siihen neuvot loppuivatkin. Jossain vaiheessa menin soittokurssille. Yhdellä tunnilla oli n. 4 ihmistä. Sensei neuvoi ja arvioi yhtä, ja muut soittivat kuulokkeilla. Tunteja oli kerran viikossa. Siellä opetettiin soittamaan sointujen kanssa. Musiikki koostui ulkomaisesta hissimusiikista (esim. The Girl From Ipanema, Perdido), klassisista opetuskappaleista (esim. The Entertainer), ja vanhasta rokista (esim. Eleanor Rigby). Kävin kurssia 1.5 - 2 vuotta. Tietääkseni kehityin nopeasti. Kurssilla soitetut nuotit menivät pian selvästi selvästi vaativammiksi, kuin toivelaulukirjojen nuotit. Mielestäni materiaali oli hyvin valittu. Kuitenkin olen sitä mieltä, että olisi kannattanut soitattaa myös klassista musiikkia, kuten Bach:in D-molli. (En tykkää kuunnella klassista musiikkia, mutta se vähä, mitä olen soittanut, on ollut miellyttävää soitettavaa.)

Sitten tuli murrosikä. Soittaessani sähköuruilla ilman kuulokkeita äidillä oli tapana aina silloin tällöin kehua, että soitan hyvin ja sitä oli mukava kuunnella. (Veljeni sanoi aina, että soitan paskasti). Kummankaan henkilön arviot eivät riippuneet siitä, miten soitin. Koska palaute ei ollut riippunut soittamisesta, sen oli selvästi tarkoitus manipuoloida minua. Siihen liittyi implisiittinen attribuutio, jonka mukaan syy soittamiseeni on halu miellyttää äitiä. Koska minulla ei ollut todisteita siitä, että syy soittamiseeni olisi jokin muu (esim. bändissä soittaminen), en voinut kuin hyväksyä attribuution. Tämä ei sopinut nuoren pojan minäkuvaan, joten käyttäytymistä piti muuttaa. Tämä synnytti "en perkele soita sinun mieliksesi" -reaktion: Ensin lopetin urkukurssilla käynnin, sitten soittamisen ylipäänsä. Joskus positiivinen palaute on pahempi solvaus kuin negatiivinen. Prosessi kesti aikansa, mutta tulokset olivatkin sitten pysyviä: En ole tähän päivään mennessä jatkanut harrastusta. Pidän taannoista soittoharrastustani vieläkin hieman hävettävänä episodina elämässäni (kuten niin monia muitakin asioita nuoruudessani).

Puoli vuotta ennen harrastuksen lopettamista vanhemmat ostivat pianon. Olin jo lopettanut kurssilla käynnin, ja mielenkiinto soittamista kohtaan hiipui. En silti sanonut vastaan. En uskonut, että mielipiteelläni olisi mitään vaikutusta heidän päätökseensä. Hyvänä puolena oli pianon dynaaminen kosketus (eri painovoimakkuus synnyttää erilaisen äänen). Huonoja puolia oli kaksi. Ensinnäkin, pianoa ei edes teoriassa voinut liittää tietokoneeseen. Toiseksi, pianoa ei voinut soittaa kuulokkeilla. Tämä sinetöi harrastuksen loppumisen "en perkele soita sinun mieliksesi" - ilmiön takia. En ole tähän päivään mennessä aloittanut harrastusta uudelleen. Tärkein syy pianon ostamiselle oli kai se, että se oli parempi statussymboli kuin sähköurut.

Nykyään minun on vaikeaa suhtautua musiikkiin vakavasti. Jotkut biisit kuulostavat paremmalta kuin toiset. Kaikista musiikkilajeista löytyy sekä hyviä että huonoja biisejä. Eri musiikkilajien kuuntelijoilla on erilaisia meemejä: Elektronista musiikkia yleensä jorataan, rokkia yleensä ei, homodiskossa soitetaan kaikkein kapeinta levyvalikoimaa. Jos jonkun henkilön identiteetti perustuu tietyn musiikkilajin kuunteluun muiden musiikkityylien kustannuksella, se ei yleensä ole hyvä merkki.