Pöytälaatikon kätköistä

Ytitin joskus kirjoittaa tutoriaalin, mitä sosiaalinen konstruktionismi on; mutta kesken jäi, tiedot eivät rittääneet. Tässä "hyvä alku":

Popper jakoi maailman objektit kolmeen kategoriaan:

1) Objektiivinen todellisuus. Tähän kuuluvat fysikaaliset esineet - pöydät, tuolit, kissat, paperipinkat, tulivuoret. Objektiivinen todellisuus on yksi ja sama kaikille havaitsijoille, ja se säilyy, vaikka kaikki ihmiset kuolisivat.
2) Subjektiivinen todellisuus. Tähän kuulvat yksilön tunteet, aistimukset ja muistot. Jos ihmisen kuolee, tämä kappale subjektiivista todellisuutta tuhoutuu. Ihmiset eivät pysty tarkastamaan toistensa subjektiivista todellisuutta, esim. teeskenteleekö joku loukkaantunutta vai onko hän oikeasti sitä. Näppinsä polttanut kuitenkin tietää, että kipu on todellista.
3) Sosiaalisesti konstruoitu todellisuus. Tämän maailman esineet ovat sellaisia, että ihmiset ovat ne keskenään sopineet, esim. lait, perinteet, sanat, teoriat, luokittelut. Olemassaolo ei riipu kenestäkään yksittäisestä ihmisestä, mutta jos lahdataan riittävä määrä ihmisiä, myös tämän todellisuuden esineet saadaan hävitettyä.
Sosiaalisesti konstruoitu todellisuus pysyy kasassa uusintamisen avulla. Tappamisen kieltävä sääntö pysyy voimassa, kun ihmiset puhuvat keskenään aiheesta - ja kun joku yksilö tai ryhmä päättää rikkoa sääntöä, poliisi-instituutio varmistaa, että he vähintäänkin tajuavat rikkoneensa (jonkun ihmisryhmän) sääntöjä. Toisaalta, jos vaikkapa jotain kieltä ei uusinneta - sitä osaavat eivät puhu sitä eivätkä opeta jälkipolville - niin se tuhoutuu unohtumalla.

Sosiaalisesti konstruoitu todellisuus vaikuttaa voimakkaasti ihmisten toimintamahdollisuuksiin ja suunnitelmiin. Otetaanpa esimerkiksi varastaminen. Lueskelin muutama kuukausi sitten venäläisen artikkelin, joka käsitteli sähköjohtojen varastamista. Ensin annettiin pelottavan suorasukainen kuvaus nuoresta kokemattomasta varkaasta, joka kärventyi tolppaan; kumppanit eivät voineet tehdä muuta kuin seurata avuttomina sivusta. Sitten eräs industrialisti kirosi varkaat suohon ja kuvaili vaikeuksia, joita se aiheuttaa. Se, että Suomessa ei varasteta sähköjohtoja, ei johdu siitä, että varastaminen olisi vaikeampaa kuin Venäjällä. Se on sosiaalisesti konstruoitu normi. Tämä normi tekee teollisuuden toiminnasta huomattavasti helpompaa, ja rajoittaa köyhien suunnitelmia vaihtoehtoisista tulonhankintatavoista.

Silti neurologit eivät voi osoittaa tuota normia objektiivisesta todellisuudesta. Sosiaalisesti konstruoitua todellisuutta ei voi havainnoida mikroskoopilla, vaan tutkimalla ihmisten tuottamia tekstejä, heidän reaktioitaan, asenteitaan jne. Sosiaalisesti konstuoitu todellisuus ei myöskään ole kieleen sidottu: Symboleina voivat aivan yhtä hyvin toimia kuvat tai teot. Tosin niitä on vaikeampi analysoida, joten tästä lähin keskityn kieleen.

Kunnianpalautus käden taidoille?

Kuten Kokkarinen sanoi, on olemassa pätevä syy, miksi korkeakoulutusta arvostetaan.

Sillä saa töitä.

Kari Hämäläinen selvitti sellaisten nuorten työttömyyskokemuksia, jotka siirtyivät työelämään vähän ennen 90-luvun lamaa. Pelkän peruskoulun käyneistä 60% joutui laman aikana työttömiksi; korkeakoulutuksen saaneilla vastaava luku oli 7%.

"Mikäli nuori haluaa suojautua työttömyyden aiheuttamilta tulevan työuran haitoilta, hänen pitää hankkia korkea-asteen koultus."

Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että keskiasteen koulutuksen saaneilla on kaksinkertainen työttömyysaste, ja peruskoulutuksen saaneilla kolminkertainen työttömyysaste. Luonnollisesti alojen väliset vaihtelut ovat suuria.

Pitää silti muistaa, että pelkän peruskoulutuksen saaneistakin 80% on töissä. Näiden joukossa lienee monta sellaista, joka on hankkinut ammattitaitonsa työelämässä; nykyään tämä lienee vaikeampaa kuin ennen.

Eli korkeakoulutettujen on aivan turha vinkua, miten lipastojen sisäänottomäärät pitäisi puolittaa, jotta heidän palkkansa nousisivat jenkkien tasolle.

Hyviä kysymyksiä

YO-kirjoitusten historian jokerikysymys lähti liikkeelle kahdella tilastokäppyrällä: Ensin esitettiin 50-luvun suomen väestöpyrämidi, sitten 2000-luvun suomen väestövesitorni. Alustavien kysymysten jälkeen nostettiin kissa pöydälle: "Mitä toimenpiteitä kehityslinjat edellyttävät yhteiskuntapolitiikalta?"

Raimo Sailas vastasi tehtävänantoon helmikuussa julkaisemalla mainion väliraporttinsa. Siinä jaksettiin vielä perustella asioita saarnaamisen sijasta: tulos on kuiva muttei dogmaattinen.

Vastaus myönnettiin oikeansuuntaiseksi - 75% työllisyystavoitteen osalta - mutta keinot tuomittiin harhaoppisiksi.

Raportti tulee kuitenkin tekemään merkittävän vaikutuksen, koska vaihtoehtoisia keinoja työllisyyden nostamiseksi ei ole juurikan ehdotettu. Ainut säännön vahvistava poikkeus on Pellervon taloudellisen tutkimuskeskuksen Matalan tuottavuuden työn tuki: Tarpeellinen keino työllisyyden parantamiseksi Suomessa

Samansuuntaisia tuoksia esitti Osmo Soinivaara eräässä teoksessaan, joka ei valitettavasti enää ole verkkojakelussa. Sen sijaaan kovassa klassikon maineessa liitelevä Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi olisi saatavilla, jos sitä joskus viitsisi selata.

Miksi emme jo vaihtaisi englantiin?

Suomen kieli on turha.
En haluaisi siitä luopua, koska edelleen ilmaisen itseni parhaiten suomeksi. Mutta kun on luovuttava. Kaksi lähintä työtoveriani ovat ulkomaalaisia, joten käytännössä kaikki mailit, kokoukset jne. ovat englanniksi. Eikä se kirjoittaminen ja lukeminen ärsytä, vaan se puhuminen.
Tämän viikon aikana olen neuvonut erästä suomalaista yhteistyökymppania, ja päässyt kirjoittamaan teknisiä maileja suomeksi - edellisestä kerrasta onkin kulunut yli vuosi. Tuntui lähes ylelliseltä, kun kielitaito riitti huumorin upottamiseen viestin sekaan.

Englantia pitää puhua, jos puhekumppaneissa on yksikin suomenkieltä taitamaton henkilö.
Kokemukseni mukaan, heti kun viimeinen ulkomaalainen kääntää selkänsä, suomalaiset alkavat puhua keskenään suomea. Sanon tätä ilmiötä suomipreferenssiksi.

Miten suomalaiset saisi puhumaan yhtä hyvää englantia kuin suomea, eli luopuomaan suomipreferenssistä? Olisiko tällainen urakka järkevä?

1. Järkevyys: Englannin tarve ja taito

Englannin tarve on kaksitahoista:
1) Tarve englannin lukemiseen ja kirjoittamiseen
Nykyinen englanninopetus antaa tähän aivan riittävät valmiudet.

2) Tarve englannin puhumiseen
Tämä vaatii kielitaidolta selvästi enemmän. Keskustelu on nopeatempoista, ja käytännössä se edellyttää, että ihmiset ovat ajatelleet asiat valmiiksi. Jopa suomalaisilla mittareilla "hyvä" puhetaito viskaa vivahteet syrjään, ja lisää väärinymmärrysten määrää.

Veikkaan, että enemmistä tietotyöntekijöistä käyttää viikoittain englanninkielistä materiaalia. Tarve lukemiseen ja kirjoittamiseen on siis suuri.

En osaa arvioida, kuinka suuri %-osuus työtekijöistä puhuu päivittäin englantia.
15% tietotyöntekijöistä on työskennellyt ulkomailla, mutta se ei kerro paljoa: ulkomaankomennukset ovat yleensä lyhyitä, ja vain lähimmät työtoverit joutuvat vaihtamaan päivittäistä kieltä ulkomaalaisvahvistuksen takia.

Globalisaatio (= rajojen avautuminen, liikenneyhteyksien parantuminen, lisääntynyt ylikansallinen yhteistyö) tulee lisäämään puhumisen tarvetta, mutta ei välttämättä merkittävästi.

On siis kyseenalaista, tarvitaanko parempaa kielitaitoa muualla kuin rajatuissa piireissä.

2. Muutoksen keinot

Opetus ei ratkaise onglemia. Se antaa jo nyt riittävät valmiudet lukea, muttei saa ketään luopumaan suomipreferenssistä.

Nähdäkseni ainut keino on tehdä englannista erottamaton osa arkea. Tämä tarkoittaa englannin upottamista supisuomalaisten medioiden keskelle. Että sanomalehtiin laitettasiin silloin tällöin englanninkielisiä artikeleita, ja TV:stä näytettäisiin ohjelmia englanninkielisellä tekstityksellä.

Tämä ei ole realistista niin kauan kuin meillä on vahna polvi, joka ei osaa juuri ollenkaan englantia, ja suomi-lobby pitää suurta melua armaan äidinkielensä vaalimisesta.

Korostan vielä, että en halua luopua suomenkielestä, jota parhaiten puhun ja kirjoitan. Haluan englannin sen rinnalle.

Sinä myös olet tietotyöläinen

Pidän kirjoittajista, jotka määrittelevät omia käsitteitä vakiintuneiden rinnalle. Tällöin puolet uudesta tiedosta tulee jo siitä, että omaksuu käsitteet. Lisäksi Alan Sokal -tyyppinen assosiaatiohapuilu harvenee, kun sanoja ei voi käyttää miten sattuu.

Tietotyölainen [1] on seuraavat ehdot täyttävä työntekijä:
1) Vähintään amk-tason tutkinto
2) Käyttää työssään päivittäin tietotekniikkaa
3) Työ edellyttää suunnittelua ja ideointia

Lähes puolet työvoimasta (40%) kuuluu tähän luokkaan, joten puheet eliitistä on parempi unohtaa heti alkuun. Kymmenen vuotta aiemmin luku oli 15%, joten muutos on ollut nopeaa.

Alle 15% tietotyöläisitä tuottaa tietotekniikaan liityviä tavaroita ja palveluja.


[1] Raimo Blom, Harri Melin, Pasi Pyöriä: Tietotyö ja työelämän murros