Käsitykseni mukaan reiveissä on kahdentyyppistä estetiikkaa: (1) perinteistä seksikkyysestetiikka ja (2) vieraannuttamisestetiikkaa. Perinteiseen seksikkyysestetiikkaan kuuluuvat mm. tiukat vaatteet, muodikkuus, naisille tyypillinen takapuolen heiluttaminen tanssiessa ja bilettämisen kestävyysaspektin korostaminen (kestävyys on merkki teveydestä ja terveys on seksikästä).
Kuvaan seuraavaksi Tampereen ylioppilasteatterissa järjestettyjä Illumination-reivejä vieraannuttamisestetiikan kannalta. Ensinnäkin reiveissä on yleistä korostaa ympäristön keinotekoisuutta. Porissa eräs alan tapahtuma nimettiin "Concrete picnic:iksi (concrete = betoni) vastakohtana nurtsilla vietettävälle piknikille. Myös Tampereen ylioppilasteatteri oli sisustettu teollisuushallin näköiseksi.
Illuminationissa oli myös videoscreenit. Niissä ei näytetty musiikkivideoita, vaan R4-pluginilla tehtyä musiikkireaktiivista grafiikka. Ohjelman tuottama grafiikka on kokoelma värikkäitä, pomppivia abstrakteja muotoja, vähän kuin joissakin näytönsäästäjissä. Tunnistettavia esineitä niissä ei ole.
Eräs tanssityyli reiveissä on sellainen, että käsillä tehdään mutkikkaita, kontolloituja liikkeitä, mutta ruumis pysyy pääasiasssa paikallaan lukuunottamatta rytmin mukaista liikettä. Näyttää siltä, kuin tanssija olisi heittämässä jonkinlaista loitsua. Yhdistä tähän videoscreenit, jotka näyttävät siltä, kuin jokin salaperäinen instrumentti visualisoisi jotain käsittämätöntä ilmiötä, kaaottisesti välkkyvät valot, sekä jyskyttävän rave-koneen osasiksi muuttuneet ihmiset.
Tämän vieraannuttamisen kuvallinen metafora musiikkivideoissa on pätkät, joissa kuvataan kaupungin sykintää musiikin tahdissa. Esim. kuvaataan pari sekuntia metron etenemistä. Toistetaan samaa pätkää nopeutettuna jokaisella rummuniskulla. Tällöin ollaan pisteessä, jossa arkipäiväinen todellisuus on vain yksi osa tanssia, eikä päinvastoin.
No comments:
Post a Comment