Menin eräänä päivänä terassille, ja pöytään ilmestyi kaksi nuorta naista. Kävi ilmi, että he olivat viettäneet puoli vuotta Nepalissa vapaaehtoistyöntekijöinä. Loppuajan kyselin heiltä erilaisia asioita Nepalista. Referoin nyt sen, minkä muistan.
Nepalin ilmasto on paljon kuumempi kuin Suomessa. Kylmimmilläänkin lämpötila pysyi pari astetta plussan puolella.
Suurin kaupunkin on Katmandu, jossa on puoli miljoonaa ihmistä. Yhteiskunta on aika kehittymätön ja maatalousvaltainen.
Vuoristo haittaa erilaisen infran rakentamista. Joihinkin kyliin ei ole edes kunnollista autoteitä. Lisäksi mutavyöryt katkovat teitä. Tieverkko Nepalin ja Intiaan välillä on hyvä, mutta tiibetiin yhteydet ovat harvemmassa.
Toinen heistä kertoi viettäneensä aikaansa kylässä, jossa lähin puhelin oli kahden tunnin kävelymatkan päässä. Hän ei sanonut olevan tuon olevan poikkeuksellista eristäytymistä, vaan että kylä oli melkein puhelinverkossa kiinni.
Nepalilaiset ovat uskonnoltaan hinduja tai buddhalaisia. Nepalissa on voimassa kastijärjestelmä. Vaikka se on kielletty laissa, se vaikuttaa silti lähes kaikkeen. Sukunimi annetaan kastin mukaan. Ihmiset eivät mene naimisiin eri kastiin kuuluvien kanssa. Kuulemma he tiestivät kaikkien kavereidensa kastit. Alimman kastin ihmiset tekevät kaikki kurjat työt. Kuulemma monet alimman kastin ihmiset katsovat ansaitsevansa osansa. Maatalousmaassa myös liiikkuvuus on vähäistä.
Esimerkkeinä projekteista he mainitsivat lukutaito-opetuksen sekä erilaisten lääketieteen ammattilaisten koulutuksen kyliin.
Keskustelu sujui niin, että minä kysyin ja he vastasivat. Voisi sanoa, että keskustelu oli monologinen, koska siinä ei väitelty eikä kyseenalaistettu mitään. Tällaisella keskustelulla on monia suotuisia piirteitä.
Ensinnäkin, se ei ole turhauttavaa paskanjauhantaa, niin kuin kovin moni keskustelu. Toiseksi, kun keskustelu on alkanut, siihen liittyminen ei edellytä tietoa keskustelijoista (lokaalia tietoa) vaan kenellä tahansa voi olla tarvittava tietämys. Kolmanneksi, keskustelun päätyttyä kumpikin keskustelija voi olla tyytyväinen: toinen on lisännyt tietomääräänsä ja toinen on antanut itsestään positiivisen vaikutelman. Neljänneksi, siinä ei ole motivaatiota valehdella eikä käyttää sellaisia face-to-face -eleitä, joita Tommi hyvin perustein moitti.
Tällainen keskustelu edellyttää, että joku henkilö tietää riittävän paljon jostain sellaisesta asiasta, josta muut ovat kiinnostuneita. Tämä lienee kaikkein vaikein reunaehto. En muista osallistuneeni tällaiseen keskusteluun monologin pitäjänä. Toinen edellytys on, että keskustelu saadaan aluilleen, ja aihe löydetään monien muiden aiheiden joukosta. Kolmanneksi, tavitaan kysyjä jolla on riittävät tiedot kysymiseen, mutta ei niin paljon tietoa, että vastaukset olisivat tylsiä. Esim. ammatillisista asioista puhuminen kaattuu usein juuri kolmanteen kohtaan.
Monologin ongelmana on se, että se asettaa puhujat epäsymmetriseen asemaan. Tutustumiskeskustelussa ihmiset yleensä haluavat kokea toisensa tasa-arvoisiksi. Tyhmällä ei siksi ole välttämättä kärsivällisyyttä kysyä, ja viisaas saatta miettä, mitä mieltä hänen on käyttää aikaansa tutustuakseen tyhmempään.
Toiseksi, monologi voi olla rasittava tilanteessa, jossa toisella henkilöllä ei ole mahdollisuutta lähteä pois. Tämä korostuu tilanteissa, joissa osapuolet ovat alkujaan epäsymmetrisessä asemassa, ja monologi vain korostaa sitä.
Illalla menin juomaan. Syntyi juuri sellainen puhetilanne, jota Tommi aiheellisesti moitti. Alkoholia oli veressä liikaa, ja faktapohja olematon.
[Intuitio sanoo, että jokin tässä kirjoituksessa mättää: Jos monologit olisivat oikeasti elinkelpoisia, niitä harrastettaisiin enemmän.]
No comments:
Post a Comment