Neuvostoliitolla oli 70- ja 80-luvuilla erittäin laaja biologisten aseiden ohjelma. Sen pääorganisaatio oli nimeltää Biopreparat, jossa työskenteli n. 35000 henkeä. Biopreparat valmisti ihmisiä tappavia biologisia aseita sotaa varten. Biopreparatin lisäksi oli muita organisaatioita, mm. maatalousministeriön alaisena toimiva karjantappoaseita valmistava osasto, sekä KGB:n alainen salamurha-aseita valmistava osasto.
Ken Alibek toimi 90-luvun alussa Biopreparatissa hyvin korkeassa asemassa, kunnes loikkasi Yhdysvaltoihin. Jenkkilässä hän kirjoitti teoksen "Biohazard", josta tämänkin postauksen tiedot ovat peräisin.
Sverdlovsk on venäläinen kaupunki, jonka lähelle oli sijoitettu paiseruttopommeja (anthrax) valmistava tehdas. Valmistusprosessi oli sellainen, että ensin paiseruttobakteerit idätettiin ravintoliuoksessa, jonka koostumus oli optimoitu paiseruton lisääntymiselle. Kun itäminen oli edennyt riittävän pitkälle, liuos laitettiin sentrifugiin (linkoon), joka monikymmenkertaisti paiseruttokonsentraation. Sitten tämä liuos kuivatettiin ja jauhettiin hienoksi aerosoliksi. Aerosoli varastoitiin pommeihin.
Pommien toimivuus oli testattu eläinkokeilla. Jotain niiden tehosta kertoo mitta-asteikko, jolla vertailtiin erilaisten biologisten agenttien tehokkuuutta (agentti = vaikuttava aine): Kuinka monta kiloa agenttia tarvitaan, jotta tauti tarttuisi neliökilometrin alueella puoleen populaatiosta? Huolimatta tuulesta, huolimatta hapen bakteereja tuohoavasta vaikutuksesta sekä huolimatta laimentumisesta, biologisilla aseilla pystyttiin saastuttamaan laajoja alueita.
Neuvostoliitto oli allekirjoittanut 1972 sopimuksen, joka kielsi biologisten aseiden valmistuksen. Siksi ohjelma haluttiin pitää salassa. Ken Alibek ei voinut kertoa vaimolleen edes sitä, että hän valmisti biologisia aseita (vaimon arvaus oli, että mies työskenteli ohjelmassa, jossa yritettiin kloonata ihminen).
Sverdlovskin paiseruttotehtaalla tapahtui 1979 onnettomuus, jonka seurauksena ympäristöön levisi paiseruttoa. Koska virallisesti mitään ohjelmaa ei ollut, niin ensisijainen prioritetti oli painaa asia villasella. Tästä syystä mihinkään toimiin ei ryhdytty, ennen kuin ihmisiä alkoi hakeutua sairaalaan paiseruttotaudin takia.
Se, että ihmisiä alkoi kuolla, ei muuttanut prioritetteja. Edes sairaanhoitohenkilökunnalle ei kerrottu, että kyseessä oli paiserutto. (vrt. kun tshetseenit hyökkäsivät Moskovaan bolshoi-teatteriin ja ottivat panttivankeja, ja turvallisuusjoukot tainnuttivat porukan jollakin aerosolilla. Taaskin salassapito oli tärkeämpää kuin kansalaisten henki, ja sairaanhoitohenkilökunnalle ei kerrottu, minkälaiset vastalääkkeet voisivat olla tehokkaita aerosolimyrkytystä vastaan.) Tuohon aikaan Boris Jeltsin oli alueella jonkinlainen pääjehu, ja edes hänelle ei kerrottu asioiden todellista laitaa.
Sepitettiin valhe mädästä lihasta. Mätä liha mainittiin epidemian syyksi kaikissa virallisissa tiedotusvälineissä. Kertomus pysyi aina samanlaisena, eikä sille esitetty vaihtoehtoisia kertomuksia, joten sen on täytynyt olla melko vakuuttava kaikille muille, paitsi paikallisille silminnäkijöille. Ulkomaiset tiedustelujärjestöt tiesivät satelliittikuvien perusteella, että Sverdlovskissa oli biologisia aseita valmistava tehdas, joten heitä selitys ei vakuuttanut.
Salailu ulottui jopa Biopreparatin sisälle. Vain kaikkein korkeimmassa asemassa olevat kuulivat asiasta virallista tietä. Alibek ei vielä 1979 kuulunut tähän sisäpiiriin.
Alibek kuuli ensimmäisen maininnan Sverdlovskin onnettomuudesta vasta monta kuukautta jälkeenpäin. Sen jälkeen hän joutui keräämään tiedot epävirallisia kanavia pitkin, suullisina kertomuksina ja huhuina. Siinä missä Nasan raketille tapahtunutta onnettomuutta analysoitiin lehdistössä kyllästymiseen asti, niin Sverdlovskin onnettomuutta ei analysoitu kunnolla edes organisaation sisällä. Tämä ei tarjoa hyvää pohjaa samojen virheiden välttämiseen tulevaisuudessa.
Tarkoituseni oli vertailla Sverdlovskin salailua länsimaisissa yrityksissä harjoitettavaan salailuun. Ensin ainut yhteinen piirre: Jos jokin menee pieleen, niin tapahtunutta ei analysoida vastaavien virheiden välttämiseksi tulevaisuudessa. Firmoissa tämä johtuu siitä, että kaikenlaiset epäonnistumiset ovat huonoa PR:ää. Epäonnistuneista projekteista kuulee vain suullisia huhuja. Virallisessa tiedotuksessa epäonnistumiset selitetään eufemismeilla, joita on mahdotonta aavistaa epärehellisiksi, jos ei ennestään tiedä asioiden oikeaa laitaa.
Tähän yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Pieleen mennyt softaprojekti on vakavuudessaan mitätön verrattuna kuolemaan johtavaan onnettomuuteen.
Toiseksi, länsimaissa voi ostaa vapailta markkinoilta oppaita, joissa analysoidaan muissa yrityksissä tapahtuneita epäonnistumisia, riskitekijöitä ja puutteita. Nämä analyysit lienevät kahdesta syystä parempia, kuin mitä koettujen epäonnistumisten paikallinen analyysi voisi tuottaa. Ensinnäkin, niiden kirjoittajat ovat tottuneita ilmaisemaan itsensä kirjallisesti. Toiseksi, he ovat perehtyneet
alan aikaisempiin käsityksiin.
Jos muuten tiedät jonkin hyvän teoksen kaupallisen byrokratian todellisista toimintamekanismeista, niin lähetäppä vinkki.
No comments:
Post a Comment