Skene on paras näkemäni ohjelma pitkään aikaan. Ensin vertaan sitä Pelon maantieteeseen, sitten luettelen yksittäisiä kohtauksia. Skenen ja PM:n tekijätiimeissä ei ole samoja henkilöitä.
Leffoissa oli kaksi yhteistä teemaa: Yksilön ajautuminen ryhmän paineessa, sekä teorian ja käytännön suhde.
Pelon maantieteessä naisporukka eli ja hengitti feminismiä. Kun miesten rooli väkivaltaisina sikoina oli riittävän hyvin sisäistetty, edes tappaminen ei ollut niin paha asia. Arkipäivän käytännön järjestelyt oli tehty feministisen opin mukaan, niissä tapauksissa, joissa oppi mitään sanoi (kulkureitit pimeällä, sekä asumismuoto). Lopulta liian vahva käytännön ideologia joutui törmäyskurssille esivallan kanssa.
Tärkeässä kohtauksessa porukan feministiguru pitää luentoa. Hänen kasvonsa heijastetaan isolle ruudulle, ja hän ottaa muutenkin mediastaran elkeet. Luento on saarnaa, jonka tarkoitus on antaa yleisölle voimaa miesvallan harjoittamaa sortoa vastaan.
Esikuvana oli Ridley Scott:in Thelma and Louise. T & S:ssä ei ole teoriaelementtiä: miesten sikailu on käytännön tosiasia, ja feminismi on spontaania toimintaa.
Skenen essokohtaus, jossa ihmisillä on vapus tehdä mitä he tahtovat - toteuttaa unelmiaan rakentaa taloa, nähdä maailmaa, tai jos kaikki järkevä tympii, ajaa mopolla rinkiä - on markkinaliberalismin vapautta. Se ei ota kantaa siihen, mitä ihmisten pitäisi tavoitella - mailmasta tekee sairaan kauniin se, että oli tavoite mikä tahansa, tie on valmiiksi kivetty. Tarvitaan vain rahaa ja asennetta.
Skenen luentokohtaus on hyvin erilainen kuin PM:n. Skenessä puhuja on lukenut viikokaupalla kuivaa teoriaa, ja jossain vaiheessa huomaa jäsentävänsä todellisuutta tuon teorian käsitteillä. Ja katso: teoria puhuu asioista niiden oikeilla nimillä! Tässä teoria muodostaa kielen, jota käytetään todellisuuden kuvaamiseen ja pohtimiseen. Sitä ei kuitenkaan käytetä puhumiseen - yhdessäkään kohtauksessa Ella ja Silja eivät keskustelleet kauppakoulutuksen luomalla yhteisellä sanavarastolla.
Sitten jänniin detaljeihin:
Yhdessä kohtaa Silja syytää Ellaa diilaamisesta itsevarmaan ja vähän holhoavaan tyyliinsä. Yhtäkkiä käytös muuttuu totaalisesti: ruumiinasento kumartuu eteenpäin, puhe muuttuu vienoksi ja rauhalliseksi. Sisältökin on niin naivia, että alkuun epäilee Siljan pilailevan (esim. todistelevan Ellalle, että jos jatkat tuota rataa, et pian pidä edes 200 tablettia minään, ja olet täysi nisti). Olen kerran todistanut samanlaista luonteenmuutosta, tosin lievempänä. Avainasemassa on arvatenkin kaksi ristiriitaista roolia: Vanhemille kannattaa käyttäytyä kiltisti, kun taas kaverit kaipaavat vahvaa, itsenäistä minää.
Eli: Silja on tottunut asettumaan korostetun kilttiin subjektipositioon tehdessään vanhemmille pyyntöjä, joita ei voi omin resurssein täyttää. Kun hän tekee kaverille oudon pyynnön, hän asettuu samaan subjektipositioon tottumuksen voimasta.
Niin, ja esso-kohtauksesta tuli mieleen se intin loma, jolloin ensimmäistä kertaa osasi arvostaa Tampereen räikeitä, värikkäitä neonvaloja - ne olivat vapautta, joka harmaista, identtisistä kasarmeista puuttui.
No comments:
Post a Comment