CALLT 3/5: Flashcards

A flashcard is a piece of paper, which contains a foreign word on the one side, and a known-language translation(s) on the other side. Usually you have a deck of flashcards, which contain the words for a certain textbook chapter, vocabulary on some specific topic, etc. Flashcards are used so that you look at the known-language side and try to guess the foreign word. Then you turn the card and check the correct answer. Repeat for all cards in the deck. You go through the deck until you have learned the words well enough.

A flashcard program is not only a digitized version of flashcards. The main additions are Leitner cardfile and sessions.

The Leitner cardfile is about ensuring that you spend your time with unknown words. It consists of 3 - 5 piles. The first pile is a New Words pile, and initially all cards are there. The last pile is an Under Control pile. The cards in the Under Control pile are considered learned; however, you may forget them. In addition, there are 1-3 intermediate piles representing increasing amounts of control.

When the flashcard program asks question in a card, a correct answer moves it to the next pile. A wrong answer takes the card to the lowest intermediate pile. For example, if you have 3 intermediate piles, it takes 3 consecutive correct answers to move a card from the lowest intermediate pile to the Under Control pile.

The Leitner cardfile ensures that you keep repeating the card until you learn it. There is no other way to get it to the Under Control pile. On the other hand, you'll spend your time with words, which you don't know yet - soon after you learn a word it is transfered to the Under Contorl pile.

Sessions define the order in which the cards are asked. A session is a "daily" amount of questions, and the basic input is the number of new words you want to learn per day. Suppose you want to learn 15 words a day. Then a session could consist of the following lessons.

1. New Word lesson: Take 15 new cards from the New Words pile and ask them.


2. Rehearse lesson: Take 15 cards from the Under Control pile. If you have forgotten some of them, put the cards to the first intermediate pile.


3. Intermediate Pile 3: Ask all questions. Move correct cards to the Under Control pile and wrong cards to the Intermediate Pile 1.


4. Intermediate Pile 2: Ask all questions. Correct cards go to Pile 3, wrong ones to Pile 1.


5. Intermediate Pile 1: Ask all questions. Correct cards go to Pile 2, wrong ones to Pile 1.

In addition, there may be special error lessons. Error lessons happen after the main lessons (listed above) and drill those words which the user failed. The words will be asked again and again, until the user has answered correctly 3 consecutive times to each question. The error lesson happens "outside" the Leitner cardfile, and it doesn't affect where the cards are moved.

A problem with the flashcard methodology is that you don't really learn the word. You merely associate a foreign string to some known-language words. Unless traditional methods are used to learn the word (reading texts, translating sentences, etc.) the word is quickly forgotten.

The reason for this is that the words are not independent entities, but always parts of some sentence. Also from the point of view of learning it is important to see how the word is used in sentences. I would guess that adding example sentences (which are shown, if the user answers incorrectly) will greatly facilitate the efficiency of flashcards. However, I haven't seen any flashcards with example sentences yet.

CALLT 2/5: Behaviorism

I'm currently reading Skinner's Technology of Teaching, and I may write this entry again after I've finished it. However, here's a short summary of essential behaviorism.

Behaviorism is school of thought in psychology. It emphasizes empirical research and lab experimentation. Their central claim is that because the mind and thoughts can not be observed directly, psychologists should instead concentrate on the kind of behaviour which can be observed directly.

Behaviorists are most famous for their animal experiments on learning. They used a really simple model:

S -> O -> R
S: Stimulus
O: Organism
R: Response

In natural language, when the organism gets a specific stimulus, it responds with a certain behaviour.

For example, when a dog is trained, the words are the stimulus and the hoped behaviour is the response. The behaviorists called training conditioning - in conditioning, the stimulus becomes a condition for response.

Their central findings are that the following conditions must be met in order to achieve maximal conditioning efficiency:

• Feedback: The learner (animal or human) gets feedback, which he, she or it clearly recognizes as positive or negative.


• Short delay: Too much delay between the act and the feedback sharply decreases the efficiency of conditioning.


• Suitable difficulty: If the behavior is already well learned, the training no more significantly reinforces the behaviour. On the other hand, difficult behavior should be divided to small components, and these component behaviors should be taught first.

These may seem obvious, but once when Skinner attended her daughter's class, he noticed that they are very much violated in the classroom. Often there were days between doing exercises and getting the feedback on their correctness. The level of difficulty was such that the bottom 1/3 had great trouble doing the exercise, while top 1/3 didn't learn much from doing them.

The solution proposed by Skinner was individualized teaching machines. They would show the material in small chunks, and present questions after each piece of material. Correct answers would take the student to the next topic, while wrong answers would present more material on the same topic.

This way, there would be more feedback compared to reading a book. The feedback would be immeadiate. The individualized teaching would ensure that the level of difficulty was always be suitable.

The behaviorists built some mechanical (the only computers back then were mainframes!) teaching devices, although they never became popular. I haven't found any proper explanation, why the movement has not been resurrected now, when computers make it easy to implement everything in software. The 3 issues are still there (except in the university, where you can take basic, intermediate and advanced courses as you wish.)

CALLT 1/5: Dictionaries

In this article, I'll describe various dictionaries as a continuum from the low-end to the high-end.

Basic dictionaries

Electronic dictionaries have two forefathers. One is the dead-wood dictionary. The other is the word list - a text file, opened and searched with your favorite text editor.

The basic feature of an electronic dictionary is to automate the search. Other common features are

• Reverse search: Search from the known language to the foreign one.


• Multiple meanings: The word can have several known-language translations.


• Extra information like grammatical class, pronunciation or examples.

Multimedia dictionaries

Multimedia dictionaries can contain sound and images. The obvious use of sound it to play the pronunciation as a recorded waveform or with a speech synthesizer. Images are more useful for the encyclopedias.

Hypertext is more interesting extension to a traditional dictionary. Combining a dictionary and a grammar should be techonologywise quite easy. For example, if the user looks up a preposition, a grammar page would be more beneficial than a few example sentences.

Morphological dictionaries

Morphological dictionaries can parse inflected words. When the user types an inflected word, the dictionary is smart enough to look up the root word.

The other direction is to produce inflected words. For example Multitran, an English-Russian dictionary, is able to produce the most common inflected verb forms.

A combination of morphological and multimedia dictionary could parse the word and offer the user grammatical information on the inflection.

Wiktionary: Collaborative collection of vocabularies

Wiktionary is a collaborative dictionary, which is based on the wkimedia engine. The wikimedia engine also powers wikipedia. Anyone can edit the articles describing a word.

The core of the wiktionary are known-to-known articles - for example, explaining English words in English. These known-to-known articles have a long list of translations to other languages, for example the word "mouse" has translations to 29 languages.

There are also foreign word articles. They are shorter and contain links to the main language articles. Often they also contain links to related words, which is nice.

Personally, I consider the traditional 2-language dictionaries to be better than Wiktionary. They typeset the entries more beautifully and don't mix more than 2 languages in search. Their coverage is usually good, and sometimes they even contain grammatical information, phrases and example sentences. In the future, I expect that Wiktionary will become a good known-to-known dictionary, while the independent 2-language dictionaries will continue to beat it in the foreign-to-known area.

Computer-Aided Language Learning Tools

Next, I'll write a series of articles about the topic mentioned above. The topic is interesting for two reasons. Firstly, I wrote my own bare-bones flashcard program a few years ago (none of the free existing ones I reviewed had the features I wanted. Not that my own program has them either.) Secondly, the Chinese course web page has some links to various web application. That may not be much, but it is more than anything I've seen on other language courses.

The outline of the articles is:

1. Dictionaries: These are the only tools, which are currently part of the standard infrastructure. However, even in dictionaries there is much unleashed potential. I'll describe some high-end features which are currently not implemented or implemented only in few dictionaries. I'll also talk about the Wiktionary.

2. Behaviorism: This article will tell about the learning theories of the 60s behaviorism, which is the ideological backbone of flashcard programs.

3. Flashcard Programs: This will describe some features of a good flashcard program, and review some existing programs.

4. Annotators: Annotators take a foreign-language text as an input, and annotate it with yellow notes, links, etc. The extra information tells the meaning of the word in the known language.

5. Testing: First, I'll describe some language tests I've taken this autumn, and argument that most of them could be implemented by a computer. Secondly, I'll describe a new way of testing, which is possible on a computer but impossible on paper.

Enter The Dragon

This autumn I've been mainly sudying Chinese. I've spent about as much time on it as on everything else combined.

There are two main arguments for me to read Chinese. The first one is the Demographic Argument. China with its population of 1.3 billion is the most populated country in the world. If they can raise the richest 1/4 of their population to the same standard of living as the USA, they will have equal ecomonic weight. It's really simple.

The second argument is the fact that I've already run into Chinese people and language. In my previous job, one of my 2 closest co-employees was from China. We also wrote a piece of software, which was localized to Chinese.

The fundamental nature of software writing is that you write it once and take as many copies as you can sell. This makes it almost inevitable that I will work with Chinese software also in the future (unless I work only for consulting companies; consults produce local services rather than international products).

When I still subscribed to Helsingin Sanomat, I used to cut all articles written by its the foreign correspondent in China, Sami Sillanpää.

My knowledge of China isn't too deep, and I don't have many opinions on China, other than the fairly trivial ones: They should stop threatening Taiwan. They should democratize their country. EU should retain the arms embargo as long as China threatens Taiwan.

Sanomalehtikatsaus

Jos Aamulehti ei täytä äärimmäisen korkeita laatuvaatimuksia, voi hankkia The Economistin lähimmästä lehtipisteestä (ainakin rautatieasemalla niitä myydään). Jotain lehden tasosta kertoo se, että lehdestä löytyy mainos, joka kelpaisi vähemmän tasokkaan lehden artikkeliksi. Kyseisessä mainoksessa öljy-yhtiö Chevron-Texaco myöntää halvan öljyn kauden olevan ohi. Yhtiö tekee selväksi aikovansa pelata merkittävää roolia energian tuotannossa ja jakelussa myös öljyn jälkeisenä aikakautena. Chevron-Texaco varmaankin toivoo, että tulevaisuuden autot käyvät biokaasulla, biodieselillä, bioetanolilla, etc. - jos sähköautot ja sähköistetyt ratikat ovat tulevaisuuden liikenneratkaisu, öljy-yhtiöillä tulee olemaan vaikeaa keksiä liiketoimintansa uudelleen.

Lehdessä kirjoitetaan myös Uzbekistanista. Otsikkona on "Punishment, please.", ja siinä kirotaan sitä, että EU ja USA eivät asettaneet Uzbekistanille minkäänlaisia seurauksia verilöylystä. Tämä asianlaita muuttui viikko sitten, kun EU julisti Uzbekistanin asevientikieltoon. (Tämä ei tietääkseni ylittänyt HS:n uutiskynnystä.)

Lopuksi näyte The Economistin öljyn hintaa käsittelevästä artikkelista (sivu 1, sivu 2). Ainakin minun kohdallani tämä yli 100 vuotta vanha brittiläinen laatulehti laittoi uusiksi hyvän ulkomaanuutisen standardit, kun tutustuin lehteen ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten. HS:ssä lähinnä Sami Sillanpään ja Mika Parkkosen ulkomaanuutiset pääsevät samalle tasolle, kuin The Economistin tyypilliset kirjoitukset.

Kiltti ja tuhma, hyvä ja paha

Otsikon käsitteistä on keskusteltu paljon blogistanissa. Ensiksi katson kyseisten käsitteiden pragmaattista käyttöä.

Ensinnäkin hyvä ja paha ovat "aikuisten" käsitteitä, ja kiltti ja tuhma ovat "lasten" käsitteitä. Siksi meillä on "Axis of Evil", mutta ei "Axis of Naughty".

Kiltissä ja tuhmassa oletetaan, että on olemassa jokin yläpuolella oleva auktoriteetti, joka on asettanut käyttäytymisnormit ja hyveet. Jos ihminen noudattaa näitä normeja ja hyveitä, hän on kiltti. Jos hän tekee normien vastaisia tekoja, hän on tuhma. Lisäksi on monenlaista käyttäytymistä, josta normit eivät sano juuta eivätkä jaata.
Normit ja arvot asettanut auktoriteetti voi olla joko yhteisö tai henkilö, kuten valvoja tai opettaja tai vanhempi. Tällöin siis kiltteys on synonyymi tottelevaisuudelle. Tottelevaisuus ei kuitenkaan kohdistu keneen tahansa, joka sattuu käskyttämään, vaan nimenomaan dominoivaan auktoriteettiin tai yhteisöön. Kiltti ihminen ei varasta, vaikka käskettäisiin, jos varastaminen on vastoin auktoriteetin ohjeita.

Oma lukunsa on sanan "tuhma" seksuaalinen käyttö (esimerkko on täältä), jossa tuhma tarkoittaa, että kyseinen (naispuolinen) henkilö ei noudata seksuaalisuuden piilottamista koskevia normeja:

At one of my schools, there's this ichinensei girl who is, without question, The Sweetest Girl in the Universe. She's very cute, very polite, always smiling, and is really bubbly. Everyone kind of dotes on her, but you would too, SHE'S SO FREAKING SWEET.

Anyway, she and some other girls were doing a special English drill. In this particular workbook, there was, in my opinion, a rather odd exercise. The other girls would say "So and so, you're a good soccer player!" and the girl who was named would then say "No, I'm not. I'm a bad soccer player. I'm a very bad soccer player." I can only guess that this has something to do with Japanese culture, and their tendency to deny compliments rather than accept them.

So these girls were doing this exercise in turns, and I read ahead to see what Ultimate Sweetness would be responding to. I almost fell over in my chair when I saw it. It was completely innocent, sure, but I knew exactly how my young male mind would hear it.I panicked - I had to stop this from happening, somehow. But I couldn't think of what to do. In my hesistation, the exercise proceeded, and the moment I feared came to be.

Other Girls: "You're a good girl!"

The Cutest, Sweetest Girl in the Universe: "No, I'm not! I'm a bad girl. I'm a very bad girl."

I'm going to hell.

Hyvässä ja pahassa ihmisellä on oma etiikka, jonka mukaan hän luokittelee teot hyviksi, pahoiksi ja neutraaleiksi. Itsenäisellä aikuisella oletetaan olevan tällainen päättelylogiikka, kun taas lapsilla ei tällaista logiikka ole. Aikuisten pitää asettaa (impose, posit) lapsille normeja, jotka on johdettu aikusten hyvän ja pahan käsityksestä. Normien tulee olla sellaisia, että jos lapset kiltisti noudattavat niitä, he käyttäytyvät hyvin, vaikka heillä ei olisikan itsenäistä käsitystä hyvyydestä.

Kiltteyden ja tottelevaisuuden ero on siinä, että kiltteys on aktiivista. Jos tottelevainen ihminen näkee henkilön X tarvitsevan jotain, hän pyrkii tyydyttämään tarpeen vain silloin, kun X sitä pyytää, tai auktoriteetti on asettanut eksplisiittisen säännön, että kyseisenlaiset tarpeet tulee täyttää. Kiltti ihminen ei odota käskyä; tarpeen olemassaolo on riittävä syy sen tyydyttämiseen, jos siitä ei koidu kohtuutonta vaivaa kiltille henkilölle.

Kiltteyden ja tottelevaisuuden yhteinen piirre on, että niissä noudatetaan ennalta määriteltyjä sääntöjä. Kiltin ihmisen oma harkinnanvara on rajallinen, ja tällöin kiltti ihminen noudattaa sääntöjä myös silloin, kun olisi päteviä syitä olla noudattamatta.

Feministisessä diskurssissa on luotu "kiltin tytön" käsite (sanan "tyttö" käyttäminen "kiltin naisen" sijasta korostaa lapsenomaisuutta). Kyseessä on halventava termi, jolla viitataan ihmiseen, joka luopuu omasta edustaan sellaisessa tilanteessa, jossa (1) jokin kiltteysnormi kehottaa luopumaan omasta edustaan ja (2) yhteisön normit kehottavat jäseniä pitämään kiinni omasta edustaan. Tällöin feministien stereotyyppinen "kiltti tyttö" siis jää jalkoihin, koska noudattaa yhteisön normien sijasta kiltteysnormeja. Tyypillinen esimerkki työelämästä on sellainen, että johonkin esimiesvirkaan on miespuolinen ja naispuolinen hakija. Yhteisön normit sanovat, että uralla eteneminen on tavoittelemisen arvoinen asia. Kiltteysnormit sanovat, että itsekehu haisee. Tällöin miespuolinen hakija kehuu itseään noudattaen yhteisön normeja, ja naispuolinen hakija ei kehu itseään noudattaen kiltteysnormeja. Tuloksena miespuolinen hakija valitaan virkaan, ja kiltti tyttö törmää lasikattoon.

Anti-uusliberalistisessa diskurssissa kiltin vastakohta on kyynärpäätaktiikka noudattava henkilö. Tämän diskurssin mukaan markkinoilla voittaa vahvin ja itsekkäin ja röyhkein. Koska markkinoille osallistuvat ihmiset ovat tietoisia tästä asisata, jotkut heistä ryhtyvät käyttäytymään röyhkeästi. Tällä tavoin markkinat luovat röyhkeää ja istekästä käyttäytymistä. Tällöin anti-uusliberalistisen diskurssin mukaan kilttien on joko sopeuduttava alimman tason asemaan tai lopetettava kiltteysnormien noudattaminen.

Feministiselle ja anti-uusliberalistiselle diskurssille on yhteistä, että kiltteys on osoitus tyhmyydestä (ei kuitenkaan älykkyyden puutteesta vaan arvostelukyvyn puutteesta).

Edellinen kuvaa sanojen kiltti, tuhma, hyvä ja paha pragmaattista käyttöä. Ylipäänsä sanaa "kiltti" käytettäessä pitäisi kysyä:

1) Tarkoittaako "kiltti" sitä, että kiltti ihminen noudattaa kiltteysnormeja myös silloin, kun muut yhteisön jäsenet ovat päässeet keskenään yhteisymmärrykseen niiden korvaamisesta itsekkäämmillä käyttäytymismalleilla?

2) Tarkoittaako kiltti sitä, että ihminen ei tarkoituksella aiheuta harmia muille (eli ei kiusaa), vai edellyttääkö kiltteys myös jotain muuta?

3) Onko kiltin ja hyvän ero siinä, että kiltti noudattaa sääntöjä myös silloin, kun se on kokonaisuuden kannalta typerää? (=ero on tottelevaisuudessa).

4) Onko kiltin ja hyvän ero siinä, että kiltti ei itse muodosta käsitystä noudatettavista säännöistä, vaan noudattaa muiden määrittelemiä normeja? (=ero on siinä, kuka määrittelee normit).

5) Onko kiltin ja hyvän ero siinä, että kiltti vain välttää syytösten kohteeksi joutumista, kun taas hyvä tekee aloitteita maailman muuttamiseksi, kuten esim. lahjoituksia? (=ero on siinä, että kiltteys on passiivista, ja hyvyys on aktiivista).

6) Onko konteksti, jossa pohdit kiltteyttä, joko feministinen diskurssi tai anti-uusliberalistinen diskurssi? Näissä tapauksissa kiltteyden pohtiminen on poliittisesti motivoitunut kielipeli, ja sinun tulee kiinnittää erityistä huomiota siihen, että et papukaijamaisesti toista muiden syöttämiä kliseitä. Uusliberalistisen diskurssin mukaan, jos X haluaa tienata 100e rahaa, hänen täytyy tarjota asiakkaille jotain sellaista, joka on 100e arvoista. Uusliberalistisen diskurssin mukaan tienaaminen siis edellyttää sitä, että ihmisen pitää asettua toisen asemaan ja tyydyttää asiakkaan tarpeita. Anti-uusliberalistinen diskurssi on siis jossain tilanteissa väärässä, eikä sitä voi olettaa todeksi. Myös feministiseen diskurssiin tulee suhtautua kriittisesti.

Kiltteyttä pohtivat Invincible Girl ja MariaKristiina

Andishanin jälkipyykki

Kuten jotkut teistä vielä muistavat, Uzbeksitanin armeija ampui toukokuussa muutamia satoja siivilejä. Sen seurauksena mm. n. 500 ihmistä pakeni naapurimaahan Kirgisiaan ja USA vaati riippumatonta tutkimusta tapahtumien kulusta.

Kirgisian hallitus halusi pitää yllä hyviä suhteita naapurimaahansa ja luovutti muutamia rikoksista syytettyjä pakolaisia takaisin Uzbekistaniin. Tässä vaiheessa paikallinen YK:n edustaja huolestui, ja alkoi lobbaamaan pakolaisten siirtämiseksi muualle. Pakolaiset lennätettiin Romaniaan. Siellä he saavat YK:n virallisen pakolaisstatuksen ja oleskulupaikan ainakin puoleksi vuodeksi, kunnes loppusijoituspaikka selviää.

Venäjä, Kiina ja Keski-Aasian maat tapasivat Shanghai Cooperation Organization:in kokouksessa. Siellä ne vaativat USA:ta ilmoittamaan takarajan joukkojensa vetämiseksi Keski-Aasiasta. Myöhemmin Kirgisia ja Tadzikistan ilmoittivat sallivansa USA:n joukkojen pysyä maaperällään jatkossakin. Sen sijaan Uzbekistan tuohtui pakolaisten kuljettamisesta Romaniaan (sen sijaan, että heidät olisi palautettu Uzbeksitaniin) ja ilmoitti, että USA:n pitää tyhjentää tukikohtansa puolen vuoden sisällä.

Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki (EBRD) ilmoitti lopettavansa Uzbekistanin julkisen sektorin rahoittamisen ja rahoittavansa tästä lähin ainoastaan yksityisen sektorin tomia. Syyksi he ilmiottavat poliitisen kehityksen puutteen.

Yleisesti ottaen Uzbekistan pääsi liian helpolla. Kiinalle lätkäistiin sentään asevientikielto Taivallisen rauhan aukion tapahtumien seurauksena. EU:n reaktio on mitätön, ja USA:kin reagoi vain siksi, että Uzbekistan sitä vaati.

Kädestä suuhun

Guardian kertoo kyselytutkimuksesta, jolla selvitettiin ihmisten säästöjä pahan päivän varalle.

Skenaariona oli, että jokin kotitalouslaite rikkoutuu, ja se pitää korvata. 25%:lla kyselyyn osallistuneista olisi ongelmia korvata 100 punnan laite (punta on n. 1.5 euroa). Suurella enemmistöllä - 72% osallistuneista - olisi ongelmia korvata 1000 punnan laite.

Noin kolmasosa kotitalouksista oli aikaisemmin kokenut ongelmia yllättävien menojen takia.

Kehotan lukijoita noudattamaan Absoluuttisen nollapisteen neuvoja:

Laita riippukeinu kiinni keväällä,
pidä jemmarahaa pankkitilillä,
seiso tukevasti sänkys edessä,
aamuisin.

Tammerfest II: Illumination

Käsitykseni mukaan reiveissä on kahdentyyppistä estetiikkaa: (1) perinteistä seksikkyysestetiikka ja (2) vieraannuttamisestetiikkaa. Perinteiseen seksikkyysestetiikkaan kuuluuvat mm. tiukat vaatteet, muodikkuus, naisille tyypillinen takapuolen heiluttaminen tanssiessa ja bilettämisen kestävyysaspektin korostaminen (kestävyys on merkki teveydestä ja terveys on seksikästä).

Kuvaan seuraavaksi Tampereen ylioppilasteatterissa järjestettyjä Illumination-reivejä vieraannuttamisestetiikan kannalta. Ensinnäkin reiveissä on yleistä korostaa ympäristön keinotekoisuutta. Porissa eräs alan tapahtuma nimettiin "Concrete picnic:iksi (concrete = betoni) vastakohtana nurtsilla vietettävälle piknikille. Myös Tampereen ylioppilasteatteri oli sisustettu teollisuushallin näköiseksi.
Illuminationissa oli myös videoscreenit. Niissä ei näytetty musiikkivideoita, vaan R4-pluginilla tehtyä musiikkireaktiivista grafiikka. Ohjelman tuottama grafiikka on kokoelma värikkäitä, pomppivia abstrakteja muotoja, vähän kuin joissakin näytönsäästäjissä. Tunnistettavia esineitä niissä ei ole.

Eräs tanssityyli reiveissä on sellainen, että käsillä tehdään mutkikkaita, kontolloituja liikkeitä, mutta ruumis pysyy pääasiasssa paikallaan lukuunottamatta rytmin mukaista liikettä. Näyttää siltä, kuin tanssija olisi heittämässä jonkinlaista loitsua. Yhdistä tähän videoscreenit, jotka näyttävät siltä, kuin jokin salaperäinen instrumentti visualisoisi jotain käsittämätöntä ilmiötä, kaaottisesti välkkyvät valot, sekä jyskyttävän rave-koneen osasiksi muuttuneet ihmiset.

Tämän vieraannuttamisen kuvallinen metafora musiikkivideoissa on pätkät, joissa kuvataan kaupungin sykintää musiikin tahdissa. Esim. kuvaataan pari sekuntia metron etenemistä. Toistetaan samaa pätkää nopeutettuna jokaisella rummuniskulla. Tällöin ollaan pisteessä, jossa arkipäiväinen todellisuus on vain yksi osa tanssia, eikä päinvastoin.

Välikommentti

Elämäni voi jakaa neljään osaan:
1) Arjen askareet
2) Koulu/työ
3) Harrastukset
4) Yöelämä

Näistä 1) on tylsä, koska siinä ei yleensä tapahdu mitään raportoimisen arvoista. 2) on poissuljettu, koska kukaan muukaan ei kirjoita siitä. Jos siitä haluaisi kirjoittaa, pitäisi perustaa uusi blogi, jossa ei käsiteltäisi mitään muuta.
Aiheista 3) ja 4) lähinnä 4) on ns. jaettua todellisuutta. Harrastuksista on vaikea kirjoittaa. Siksi painopiste on 4):ssä.

Koska elämä on kompleksista, siinä on reaaliosan lisäksi on myös imaginääriosa eli käsitys siitä, mitä aikoo tehdä tulevaisuudessa ja mitä pitäisi tehdä. Imaginääriosasta on vaikeampi tehdä vastaavanlaista listaa, koska se on hajanaisempi.

Tammerfest I: Lab

Tammerfestissä Illumination-reiveissä sekä katsomassa Lab:iä.

Lab esiintyi Ilves-yökerhossa. Paikka on tyypillinen disko. Asenteeni diskoja kohtaan on ambivalentti. Diskomusiikki ei ole mitenkään huonoa verrattuna tyypilliseen livenä soitettuun rokkiin. Toisaalta diskomusiikkilla on tapana olla tuollaisissa paikoissa niin kovalla, että on hankala saada selvää siitä, mitä edes samassa pöydässä istuvat yrittävät sanoa. Myöskään käsitykseni diskoihin menevästä populaatiosta ei ole kovin korkea. Yleensä olen mennyt niihin muiden tietojenkäsittelijöiden kanssa ainejärjestön tapahtumien yhteydessä. Minulla on suuria vaikeuksia päästä samalle aaltopituudelle näiden ihmisten kanssa. Vastakohdaksi voi asettaa vaikka historianlukijoiden ainejärjestön Patinan. Kun aikaisemmin keväällä menin ensimmäistä kertaa heidän tapahtumaansa (jonne Luuppi oli kutsuttu), sain heti alusta asti kiinnostavaa läppää aikaan.

Heti Lab:in alettua soittaa innokas fanimuuri peitti eturivin. Bändiä ei juuri näkynyt, joten menin 3. riville nähdäkseni edes jotain. Yleisön haltuunotto taitaa olla bändin erikoispiirre. Ana sai faninsa pomppimaan. Lopussa joku faneista ojensi hänelle lahjan. Lab:in sanat käsittelevät lähinnä pariutumista ja seksuaalisuutta.

Bändi taitaa olla ruumismin huipentuma yhdestäessään perinteisen kitaramachoilun Ana-kulttiin. Yllätyksekseni Lab:issä ei ole ollenkaan kosketinsoittajaa, vaan ainoastaa kitaristeja ja rumpali.

Musiikista voisi sanoa sen verran, että (1) levyt kuulostavat paremmilta ja (2) ainakin rumpali tiesi täsmälleen mitä teki. Eron lämppärinä toimineeseen Bitch Alerttiin kuuli selvästi ja kiistattomasti. Bitch Alert:in musiikki oli monotonista, ja sanat ja laulu eivät juuri pelanneet yhteen. Lab:issä rumpali vaihtoi komppia jatkuvasti, ja sanat synkkasivat musiikin kanssa.

Perustelematon vaisto sanoo, että Lab ei ole sellainen bändi, jonka kuunteleminen on kaveripiirissäni korrektia. Olisi silti narsistista kuvitella, että ketään kiinnostaa musiikkimieltymykseni, joten sillä ei ole käytänössä väliä.

Yhtä vähän kuin lakata hengittämästä / ja jatka elämistä / voin minä lakata bloggaamasta

Mahdollisia tavoitteita blogin pidolle ovat:
1) Tuttavapiirin laajentaminen tutustumalla lukijoihin ja muihin bloggaajiin.
2) Asioiden kerominen muille
3) Osallistuminen keskusteluun.
3) Ajatusten järjestäminen.

Edellinen viesti teki selväksi, että tavoite 1) ei tule koskaan toteutumaan tämän blogin kohdalla. Lyhyesti: Jos pitäisin bileet, kukaan ei tulisi niihin. En ole bloggaamisen kautta juuri tutustunut uusiin ihmisiin, joita en olisi jo tuntenut aikaisemmin.

Tavoite 2) on kyseenalainen, koska harva on kiinnostunut elämästäni. Muutamia kommentteja yleisistä asioista olette nähneet, joten tavoite 3) on validi. Toinen jäljellejäävä tavoite on 4).

Tämä viittaisi siihen, että pitäisi keskittyä vielä vähemmän siihen, mitä kuvittelen lukijoita kiinnostavan.

Tampereen yössä

Menin terassille ja valitsin pöydän, jossa istui kaksi punapaitaista naista (oma paitanikin oli punainen). He vaikuttivat parilta, joka tuntee toisensa hyvin, mutta en saanut selville suhdetta (sukulaisuus/kaveruus/työtoveruus/etc...).

He puhuivat lokaaleista puheenaiheista: Ensin asumisesta (toinen tarvitsi varastokoppia johonkin), sitten yhteisistä tutuista, sitten ulkomaanmatkoista (he eivät analysoineet vieraita kulttuureita, vaan puhuivat siitä, miten yhteiset tutut olivat käyttäytyneet ulkomaanmatkoilla).

Sain sanotuksi kaksi repliikkiä. Ensin kysyin, ovatko he hiljattain muuttaneet Tampereelle (eivät). Ulkomaanmatkakeskustelun aikana toinen sanoi, että hänen pitäisi mennä kielikurssille, jotta saisi itsevarmuutta asiointiin (hän oli ollut Egyptissä). Tämän jälkeen kysyin, puhutaanko Egyptissä arabiaa. Hän vastasi, että arabia ja englanti ovat viralliset kielet. Siihen totesin, että Egypti on ollut Englannin siirtomaa. Hänen seuraava replkiikkinsä vaihtoi nopeasti puheenaiheen johonkin hyvin lokaaliin. Silloin join tuoppini tyhjäksi ja lähdin kävelemään.

Raportoin tämän lähinnä siksi, että siinä kiteytyy niin hyvin lokaalien puheenaiheiden ongelmallisuus.

Kävin monesti terasseilla myös kaksi vuotta sitten. Silloisilla keskustelutaidoilla en olisi saanut väännettyä edes kahta repliikkiä. Kehitystä on tapahtunut.

Onko lukijakunnassa ihmisiä, joita kiinnostaa mennä jonain iltana terassille?

Vera Drake

Vera Drake:n päähenkilö on vahva nainen, joka auttaa nuoria naisia päättämään omasta ruumiistaan. Leffan kuluessa miesvalta rankaisee häntä hänen aloitteellisuudestaan.

Kyseessä on harvinaisen hyvin tehty feministinen leffa. Mukana on myös vahvoja miehiä ja petollisia naisia. Myöskään henkilöiden motiiveja ei ole yliseksualisoitu ja ylimoralisoitu: Taloudelliset vaikuttimet, käytännöllisyys ja perinteet ovat leffassa tärkeässä osassa.

Ensimmäinen puolisko on hyvä, toinen puolisko melkoisen kehno, eli suosittelen käyttämään pikakelattavaa katseluvälinettä.

Kiehuvan plasman kesyttäjät

Tutkimuskäyttöön tarkoitetun ITER-fuusioreaktorin paikka on päätetty. Reaktori rakennetaan Ranskaan. NZZ:n mukaan projekti maksaa 10 miljardia euroa, josta puolet menee rakentamiseen ja puolet käyttöön. Reaktorin arvioidaan tuovan 100000 työpaikkaa. EU maksaa puolet kustannuksista, ja muut osapuolet eli Venäjä, Kiina, Japani, USA ja Etelä-Korea maksavat kukin 10%.

Aikaisemmat fuusioreaktorit ovat pystyneet pitämään plasman kasassa joitakin sekuntteja. ITER:in on tarkoitus pitää fuusio käynnissä 8 minuuttia. Fuusiokammion suuri koko on ratkaiseva koossapitämistä helpottava tekijä. Toisaalta kammion suuruus nostaa sen kustannukset yksittäisten maiden ulottumattomiin.

Greenpeace vastustaa ITER:in rakentamista. Heidän mielestään fuusioenergiaa ei kannata edes tutkia, jotta se olisi yksi keino siinä keinopaletissa, jolla ilmastonmuutosta vastaan kamppaillaan.

Onneksi ITER:in kaltaisten pitkäaikaisten, potentiaalisesti todella merkittävien ja kaikkia osaanottajamaita hyödyttävien projektien ei anneta mennä kumoon pikkuseikkojen takia - sellaisten seikkojen kuin Irakin sota, EU:n ja Venäjän muuttuva etupiirijako tai Kiinan ja Japanin kiista toisen maailmansodan tulkinnasta.

Wikipediasta löytyy ITER-sivu.

Juhannus...

meni mökkeillessä ja ryypätessä. Mökillä oli 10 miestä/poikaa ja yksi nainen/poikatyttö (tosin melko lievä tapaus - hän ei harrasta taistelulajeja eikä ammuntaa; mutta toisaalta hän lukee teknistä alaa, on kohtalaisen kilpailuhenkinen eikä ota nokkiinsa pienestä). Porukka oli sen verran kiinnihitsautunutta ja keskenäiseen kunnioitukseen sitoutunutta, ettei asiasta tehty ongelmaa.

Samalla vieroituin kahvista. Perjantaina vieroitusoireet ja 3 pulloa kaljaa saivat pään särkemään ja vatsan kuralle. Lauantaina kolminkertaisella määrällä alkoholia ei ollut mainittavaa haittavaikutusta. En aio lopettaa kahvin kittaamista, ainoastaan vähentää.

Kofeiiniriippuvuus on luonteeltaan sellainen, että halu ei poistu, vaikka olisi viikon käyttämättä. Sen sijaan esim. tietokonepelien ja makean himo poistuu kokonaan tietoisuudesta, kun on ollut muutaman viikon käyttämättä.

Rikos ja rangaistus

NZZ:n mukaan EU uhkaa Uzbekistania jo toista kertaa sanktioilla, jos he eivät suostu päästämään kansaninvälistä tutkimusryhmää selvittäämään Andijanin tapahtumia. (Enimmäinen uhkaus tuli n. viikko verilöylyn jälkeen, eikä siinä mainittu seurauksia).

Mitä EU voi tehdä?

Uzbekistan on mukana EU:n TACIS-ohjelmassa (Technical Assistance for Commonwealth of Independent States). Vuosille 2002 - 2004 oli varattu tämän lähteen mukaan 30 miljoonaa euroa Uzbekistanin kanssa tehtäviin kehitysprojekteihin. Täältä löytyy esimerkkejä koulutusalan projekteista. Tyypillisiä ovat projektit, joissa kehitetään jonkin tietyn alan koulutusta - kyse ei siis ole suorasta rahallisesta avusta hallitukselle. En osaa arvioida, miten TACIS-ohjelman leikkaukset vaikuttaisivat hallituksen asemaan. TACIS:in tuki saattaa valua myös oppositiovoimille - asioiden todellisen laidan tietävät vain EU:n byrokraatit.

Vuonna 2000 EU kävi kauppaa Uzbekistanin kanssa n. miljardin euron verran. Uzbekistanin tärkein vientituote on puuvilla (40% viennistä). Muita merkittäviä vientituotteita ovat kaasu, öljy ja kulta. Tämän lähteen mukaan Uzbekistanin öljyreservit ovat hyvin vaatimattomia verrattuna naapurimaihin, joten öljyreservit tuskin ovat syy olla hyvää pataa Uzbekistanin kanssa.

Venäjä on valmis ottamaan Keski-Aasian väkirikkaimman maan avosylin liittolaisekseen:

Russland lehnt nach den Worten von Verteidigungsminister Sergej Iwanow eine internationale Untersuchung des Aufstands in Usbekistan Mitte Mai ab. Ermittlungen der usbekischen Behörden seien ausreichend, erklärte Iwanow am Donnerstag nach einem Bericht der Nachrichtenagentur Interfax.

eli suomeksi

Venäjä torjuu vaatimukset kansainvälisestä selvityksestä Uzbekistanissa toukokuun puolivälissä tapahtuneeseen mellakkaan, sanoi puolustusministeri Sergei Ivanov. Uzbekistanilaisten viranomaisten ilmoitukset riittävät, selitti Ivanonv torstaina uutistoimisto Interfax:ille.

Koodattu menneisyys

Ensimmäinen koneemme (minun ja veljen) oli MSX. Se oli Commodore 64:ään verrattava laite, mutta Suomessa paljon harvinaisempi. Se oli ostettu käytettynä parinkymmenen pelin kera. Saimme sen käyttöömme, kun olin ala-asteella.

Sisäisenä kielenä oli Basic, ja kone käynnistyi suoraan Basic-tulkkiin. Koneen mukana tuli kaksi suomenkielistä manuaalia: n. 20 sivun aloitusopas, sekä n.150 sivun referenssi, jossa esiteltiin kaikki Basic-komennot. Eräänä tylsänä kesäpäivänä aloin selailla tuota 20 sivun aloitusopasta. Se kertoi ohjelmoinnista juuri riittävän yksinkertaisella tasolla. Oppaan esittelemät komennot olivat print, input(syötteen lukemiseen näppäimistöltä), goto, if ja gosub. En muista, mitä ensimmäiset ohjelmani tekivät. Nämä viisi komentoa riittävät ainakin yksinkertaisen flashcard-ohjelman tekemiseen, jossa sanasto on hardkoodattu sisään.

Paksumpi manuaali oli kovempi pala. En alkuun ymmärtänyt komentojen syntaksia. Seuraava esimerkki on kuvitteellinen (kone on myyty pois yli kymmenen vuotta sitten):

CIRCLE (X, Y), R [, C]

Piirtää R-säteisen ympyrän, jonka keskipiste on (X, Y) värillä C.

Kun ei ollut neuvojia, meni kauan aikaa tajuta, että [, C] tarkoitti vapaaehtoista parametria (ei sitä, että kirjoitetaan komentoon hakasulut), ja että ennen komennon käyttöä pitää antaa toinen komento, joka siirtää näytön tekstitilasta grafiikkatilaan. Kirjastoautolta löytyi yksi ohjelmointiopas, jossa oli tekstiseikkailupelien lähdekoodeja. Naputtelin ne koneelle, ja opin esimerkeistä jotain.

Hienoin saavutukseni MSX:n kanssa oli piirto-ohjelma. Esim. viiva piirrettiin niin, että vietiin kursori h-i-t-a-i-l-l-a nuolinäppäimillä alkupisteeseen, painettiin tiettyä näppäintä, siirrettiin viiva loppupisteeseen, ja painettiin toista näppäintä. Toimintoja olivat ainakin viiva, laatiko, ympyrä ja yksittäinen piste. Ruutuun oli myös piirretty paletti, josta valittiin värejä (16 kpl) viemällä kursori oikeaan kohtaan. Kuvia ei voinut tallentaa.

Assembleriin en tutustunut; C64:lle oli saatavilla montakin assembler-opasta, mutta MSX:lle ei yhtään. Myöskään manuaali ei antanut mitään ohjeita.

MSX:n hienoin komento oli Play. Sille annettiin nuottikirjoitusta rakenteellisesti muistuttava merkkijono. Esim. Ukko Nooa olisi "c4c4c4e4d4d4d4f4e4e4d4d4e2". 4 tarkoittaa neljäsosanuottia. Kanavia oli 2 tai 4 (en muista), mikä riitti sekä melodiaan että säestykseen. Soittimena oli siniaalto.

Ala-asteen lopussa ja yläasteen alussa koneemme oli Amiga. Siinä ei ollut sisäänrakennettua ohjelmointikieltä, mutta mukana tuli AmigaBasic. AmigaBasic oli huono. Koneen käynnistämisestä AmigaBasicin lataamiseen meni useampi minuutti. IDE oli suttuinen, eikä AmigaBasicissa ollut mitään hienoja ominaisuuksia, kuten kääntäminen tai olio-ohjelmoitavuus. Lisäksi Amigalle oli saatavissa liian paljon pelejä. En saanut mitään kunnollista aikaan, vaikka mukana tulikin monta esimerkkiä. Jossain vaiheessa tilasin postimyynnistä A68k -assemblerin, mutta en saanut sitä koskaan toimimaan. Ajatus kääntäjästä oli minulle vieras; MSX:ssä ja AmigaBasicissa editori ja kääntäjä olivat samassa ohjelmassa.

Yläasteella tuli PC:n aikakausi. MS-DOS:in mukana tuli QBasic. QBasic oli salamannopea verrattuna aikaisempiin Basic-tulkkeihin. Tein sillä yhden pelaajan PingPong-pelin, jossa liikuteltiin laattaa ja pompoteltiin pallolla muuria rikki. Aikaisemmilla Basic-tulkeilla ei olisi tullut edes mieleen tehdä reaaliaikaista interaktiivista peliä, joka päivitti ruudun ainakin 10 kertaa sekunnissa.

Tällöin MikroBitisssä alkoi ohjelmointiartikkelien sarja. Siinä esiteltiin ilmainen DJGPP-kääntäjä, joka on gcc:n MS-DOS-portti. Kopioin sen MBNet:istä, joka siihen aikaan oli ns. purkki, eli BBS-systeemi. Internet oli jo keksitty, mutta ei laajalle levinnyt. Yhdessä "C-Kieli" -kirjan kanssa pääsin alkuun C:n ihmeelliseen maailmaan. Perinteisten tietojenkäsittelyalgoritmien sijasta piirsin alusta asti pisteitä ja viivoja.

Tässä vaiheessa aloin ostamaan kirjoja. "486-konekieli" sai minut kokeilemaan Assemblerin optimointia. Tein ohjelman, joka printtasi ruudulle tekstiä, ja alkoi vierittää sitä. Optimoin sen ainakin kaksinkertaiseksi. Tavallisten mov-komentojen sijasta tavut kopioitiin sarjassa movs:illa. Flickeröinti estettiin lukemalla näyttökortista vertical sync-bitti (monikohan lukija ymmärtää kaksi edellistä lausetta?).

"SVGA-ohjelmointi" oli pienoinen pettymys. Siitä opin erilaisten bittimaskien käsittelyn, ja leikin pirullisella 16-värisellä tilalla. Tuossa tilassa oli 4 muistipuskuria. Kukin muistipuskuri määritti jokaisesta pikselistä yhden bitin. Tällöin oli mahdollista piirtää 2-värinen kuva kirjoittamalla vain yhteen puskuriin, mutta 16 värin aikaansaaminen edellytti kaikkiin puskureihin kirjoittamista. Jos kuvaa halusi vierittää vaakasuunnassa yhden pikselin verran, piti tehdä helvetillisen vaikeita bittisiirto-operaatioita.

Viimeinen kirja oli Michael Abrashin (yksi Doom:in tekijöistä) The Art Of 3D Programming. Koodasin siitä jonkin viivanpiirtoalgoritmin, joka oli optimoitu versio Bresenham:ista. Sain myös jonkinlaisen 3D-kuution kehikon pyörimään, mutta muuten en tyhmyttäni saanut kirjasta irti edes murto-osaa siitä, mitä olisin voinut saada.

Hienoin saavutukseni oli yksinkertainen peli, jossa vieritettiin palloja. Veljeni piirsi siihen grafiikat. Kovin kaksinen se ei ollut.

Lukion 1. luokan jälkeen vaihdoin lukiota Päivölään. Siellä sain ensimmäistä kertaa opetusta ohjelmoinnissa, kun vielä kesän aikana meidät laitettiin TTKK:n luennoijien pitämälle ohjelmoinnin peruskurssille. Ohjelmointiopetuksen motiivi olisi se, että pystyisimme rahoittamaan opiskelumme työharjoittelulla. Tuolla kurssilla törmäsin ensimmäistä kertaa olio-ohjelmointiin ja C++:aan. Uutta oli myös se, että joku katsoi, mitä olen koodannut, ja asetti vaatimuksia. Ensimmäistä kertaa olin seurassa, jossa joku muukin oli koodannut. Porin lukossa oli muutama tyyppi, jotka olivat koodanneet, mutta en koskaan keskustellut heidän kanssaan. Kuulin heidän joskus puhuvan Midas-äänijärjestelmästä, joten ilmeisesti he tekivät demokoodausta. Oli tuohon aikaan mielenvikaisen epäsosiaalinen.

Myös diskreetin matikan eli algoritmimatikan kurssi oli hieno. Siellä käsiteltiin logiikkaa, joukko-oppia (sitä yksinkertaista peruskamaa; ei mitään valinta-aksiomaattista skeidaa), relaatioita, puita, asymptoottista kompleksisuutta, uudelleenkirjoitusjärjestelmiä jne. En aikaisemmin tiennyt, että tietojenkäsittelyllä on minkäänlaista vakaata matemaattista pohjaa.

Ohjelmointiopetus ei jatkunut. Yritin vääntää PNG-purkajaa, mutta LZ77 osoittautui liian kovaksi palaksi. Päivät täyttyivät muusta tekemisestä niin, ettei vapaa-ajan ohjelmointiin jäänyt energiaa. Ohjelmaan kuuluneessa työharjoittelussa tein toisena vuonna (eli lukion 3.luokka) hieman Symbian-koodausta. Porttasin kuulanvierityspelin Symbian 5:n emulaattoriin. Ei tullut tilaisuutta kokeilla sitä raudalla.

Samalla luokalla oli 2 henkilöä, jotka olivat kehittäneet ?teollisuustason? ohjelmointitaidon. Kummallakin jompikumpi vanhemmista oli kykenevä antamaan neuvoja. (Linus Torvaldsilla isoisä antoi ohjeita. Hänen isoisänsä oli matematiikan professori, ja laittoi ala-asteikäisen poikansa naputtelemaan numeerisen laskennan ohjelmia VIC-20 -koneelle. Minun vanhempani saattaisivat juuri ja juuri pystyä lukemaan tätä blogia, jos antaisin heille osoitteen.) Siellä oli muitakin ihmisiä, jotka olivat aloittaneet koodauksen itsekseen. Tyypillinen yhteinen kokemus oli sattuman suuri vaikutus. Yksi oli lainannut Stroustrupin C++-teoksen (Stroustroup on alan arvostetuin referenssi), toisilla ei käynyt yhtä hyvää tuuria. Voi kuitenkin esittää hypoteesin, että teollisuustason koodaustaidon kehittäminen 16-vuotiaana edellyttää joko sitä, että on joku mentori, tai sitä, että liittyy johonkin demoporukkaan.

Päivölään liittyneen työharjoittelun seurauksena sain lukion jälkeen kesätyötä ohjelmointialalta. Tein useampana kesänä sekalaista ohjelmointityötä samalle firmalle.

Töissä ja armeijassa vietetyn välivuoden jälkeen alkoivat tietojenkäsittelyn opinnot. Niistä ei ole paljon lapsille kertomista. Se on sitä samaa huttua, jota kaikki tietojenkäsittelijät opiskelevat. Olin tutor-ryhmän ainut jäsen, joka oli aloittanut koodauksen ennen yliopistoa. Suuntauduin algoritmiikkaan. Kieliteknologian luennot saivat minut kiinnostumaan luonnollisen kielen käsittelystä, josta gradukin on tarkoitus tehdä.

Viimeinen mainittava aikakausi oli töissä vietetty väliaika. Siihen sisältyi n. 2v työtekoa, ensin osa-aikaisena, sitten täyspäiväisenä. Kyseessä oli reaaliaikainen Symbian-ohjelmointi. Tässä vaiheessa kiinnostus siirtyi ohjelmoinnin tekniikasta sosiaalisiin asioihin. Kun aloitin, yksikössä ei ollut minkäänlaista ohjelmistoprosessia. Aloin lukemaan Joel on Softwarea ja vastaavaa ohjelmistonkehitysmatskua, jossa kerrottiin mm. yksikkötestauksesta ja sunnittelumalleista. Yksikkötestausta ei siis Firmassa harjoitettu, ja olio-ohjelmoinnin kanssakin oli vähän niin ja näin. Dokumentaatiotakaan ei kirjoitettu, koska sitä "ei kukaan kuitenkaan lukisi", puhumattakaan koodauskonventioista. Kesken välivuotta sattui organisaatiomuutos, jonka jälkeen meidät laitettiin koodaamaan hyvin raskaan ohjelmistoprosessin alaisena. Muutos oli hyvin opettavainen kokemus, ja toi lihaa luetun teorian ympärille. Muilla ei selvästikään ollut käsitteitä muutoksen jäsentämiseen, koska prosessin muutoksista ja sen hyvistä ja huonoista puolista ei juuri keskusteltu (teknisistä asioista pystyttiin vääntämään juttua tuntikaupalla).

Musikaalinen menneisyys

Seuraavaksi Näkymätön Tyttö -henkinen musiikkihistoria.

Lapsena kuuntelimme (minä ja veli) lastenlauluja ja muutamaa vanhempien kasetteja (Olavi Virta, Georg Ots, V.P.Lehto, jne.) Lastenlauluista minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Kun murrosiässä aloin tajuamaan sanoitusten sivumerkityksiä, niin pyrin pyyhkimään tyhmille ja naiiveille lapsille suunnatut laulut heti pois mielestä. Sen sijaan vanhempien kaseteista V.P.Lehdon sanoitukset tarjosivat mahdollisuuden verrata miehen ja naisen roolien muuttumista kahdenkymmenen vuoden aikana. En tosin kuunnellut niitä enää tuossa iässä.

Vanhempien musiikkimaulla ei ollut vaikutusta, koska he eivät kuunnelleet nuorena ostamiaan levyjä ja kasetteja. Äiti oli nuoruudessaan nauhoittanut C-kaseteille biisejä radiosta. Ne olivat sekalaista iskelmää (rokkia siellä ei ollut) ja mustalaismusiikkia. En muista niistä mitään, en pysty listaamaan esimerkkejä. Isällä oli muutama Irwin Goodmanin levy, ja kun nuorina aloimme kuunnella Raptoria, hän tunnisti niiden samantyylisen huumorintajun.

Yläasteella kuuntelin lähinnä radiota, erityisesti Radiomafiaa. Nauhoitin joitakin sekalaisia kasetteja. Veli kuunteli ensin metallia (esim. Moonspell, Sepultura), josta en silloin pitänyt yhtään. Raskas örinä oli rasittavaa kuunnella ennen nukkumaanmenoa niinä muutamina kertoina, joina jouduimme nukkumaan samassa huoneessa vieraiden takia. Sitten veljelle tapahtui jonkinlainen murtuminen. Hän alkoi kuunnella teknoa (esim. Prodigy), ja piti aikaisempaa metallin kuuntelemista nolona hairahduksena. En tiedä, millaisia merkityksiä hän liitti näihin musiikkilajeihin, sillä välimme olivat erittäin tulehtuneet.

Olin yläasteella äärimmäisen epäsosiaalinen, enkä tiedä tarkkaan, mitä muut luokalla kuuntelivat. Yksi oli innokas Metallica-fani, ja Nirvanaa kuulin soitettavan ainakin kahdesti. Itse kuuntelin lähinnä radiota.

Lukion ensimmäisellä ostin ensimmäisen levyni, joka oli CMX:n Discopolis. Tuon jälkeen ostin muutaman vuoden sisällä muitakin CMX:n levyjä. Pidin sanoituksista sekä siitä, että levyillä oli kokeiltu monenlaisia musiikkityylejä. Sanoitukset olivat kryptisiä, ja niitä sai pohtia pitkään ennen kuin ne aukesivat, jos aukesivat koskaan. Niissä oli myös kaipaamaani teiniangstia. Nykyään en pidä CMX:ää suuressa arvossa. Mielestäni kryptisyys on sanoittajalle häpeäksi. Jos on jotain sanottavaa, se pitää sanoa selvästi. Tämä ei tarkoita, että epäsuorat menetelmät olisivat sinänsä huonoja, tai että asenteellinen mustavalkoisuus olisi parempi kuin harmaan sävyt. Mutta sanoituksesta pitää saada selvää.

Lukion jälkeen seurasi pitkä tauko, jolloin kuuntelin hyvin vähän musiikkia. Ostin muutamia sekalaisia levyjä, mutta en löytänyt mitään, mitä olisi viitsinyt kuunnella säännöllisesti. Puoli vuotta sitten aloin taas kasaamaan soittolistaa. Motivaationa oli se, että joraaminen sujuu paremmin, kun on kuullut biisejä etukäteen. Tosin suurin osa soittolistasta koostuu jostain aivan muusta. Tämän hetken kiinnostavin muusikko taitaa olla Venetian Snares (sivuilta löytyy pitkiä, ilmaisia livenauhoituksia).

Olen myös soittanut musiikkia nuoteista. En ole musikaalinen; en ole säveltänyt musiikkia, ja korvakuulolta soittaminen on ylivoimaisen vaikeaa. Soittaminen on silti viehättävä yhdistelmä motoriikan ja äänen vuorovaikutusta ja täydellistä uppoutumista.

Soittoharrastus alkoi joskus ala-asteella. Eräänä kesänä aloin käydä naapurissa soittamassa ikivanhoja sähköurkuja. Soitin saman melodian kahdella kädellä. Nuottikirjoina oli koululaulukirjoja (kahta eri sukupolvea) sekä joitakin kokoelmia.

Jouluna sain lahjaksi sähköurut. En ollut kehdannut edes toivoa sellaista, sillä vanhemmilla oli käsittääkseni taloudellisesti tiukkaa, ja soittimen hinta oli aivan toista luokkaa, kuin kallein saamani joululahja. Sähköuruissa oli 16 tai 32 soitinta ja rytmikone. Silloin tietokoneessamme ei ollut musiikkiohjelmaa, joten tietokoneeseen kiinnittäminen ei ollut ajankohtaista. Lainasin kirjastoautolta Suuria toivelaulukirjoja. Siellä ei muistaakseni ollut juuri muita nuotteja.

Naapuri osasi neuvoa puolen nuotin korotukset ja alennukset, mutta siihen neuvot loppuivatkin. Jossain vaiheessa menin soittokurssille. Yhdellä tunnilla oli n. 4 ihmistä. Sensei neuvoi ja arvioi yhtä, ja muut soittivat kuulokkeilla. Tunteja oli kerran viikossa. Siellä opetettiin soittamaan sointujen kanssa. Musiikki koostui ulkomaisesta hissimusiikista (esim. The Girl From Ipanema, Perdido), klassisista opetuskappaleista (esim. The Entertainer), ja vanhasta rokista (esim. Eleanor Rigby). Kävin kurssia 1.5 - 2 vuotta. Tietääkseni kehityin nopeasti. Kurssilla soitetut nuotit menivät pian selvästi selvästi vaativammiksi, kuin toivelaulukirjojen nuotit. Mielestäni materiaali oli hyvin valittu. Kuitenkin olen sitä mieltä, että olisi kannattanut soitattaa myös klassista musiikkia, kuten Bach:in D-molli. (En tykkää kuunnella klassista musiikkia, mutta se vähä, mitä olen soittanut, on ollut miellyttävää soitettavaa.)

Sitten tuli murrosikä. Soittaessani sähköuruilla ilman kuulokkeita äidillä oli tapana aina silloin tällöin kehua, että soitan hyvin ja sitä oli mukava kuunnella. (Veljeni sanoi aina, että soitan paskasti). Kummankaan henkilön arviot eivät riippuneet siitä, miten soitin. Koska palaute ei ollut riippunut soittamisesta, sen oli selvästi tarkoitus manipuoloida minua. Siihen liittyi implisiittinen attribuutio, jonka mukaan syy soittamiseeni on halu miellyttää äitiä. Koska minulla ei ollut todisteita siitä, että syy soittamiseeni olisi jokin muu (esim. bändissä soittaminen), en voinut kuin hyväksyä attribuution. Tämä ei sopinut nuoren pojan minäkuvaan, joten käyttäytymistä piti muuttaa. Tämä synnytti "en perkele soita sinun mieliksesi" -reaktion: Ensin lopetin urkukurssilla käynnin, sitten soittamisen ylipäänsä. Joskus positiivinen palaute on pahempi solvaus kuin negatiivinen. Prosessi kesti aikansa, mutta tulokset olivatkin sitten pysyviä: En ole tähän päivään mennessä jatkanut harrastusta. Pidän taannoista soittoharrastustani vieläkin hieman hävettävänä episodina elämässäni (kuten niin monia muitakin asioita nuoruudessani).

Puoli vuotta ennen harrastuksen lopettamista vanhemmat ostivat pianon. Olin jo lopettanut kurssilla käynnin, ja mielenkiinto soittamista kohtaan hiipui. En silti sanonut vastaan. En uskonut, että mielipiteelläni olisi mitään vaikutusta heidän päätökseensä. Hyvänä puolena oli pianon dynaaminen kosketus (eri painovoimakkuus synnyttää erilaisen äänen). Huonoja puolia oli kaksi. Ensinnäkin, pianoa ei edes teoriassa voinut liittää tietokoneeseen. Toiseksi, pianoa ei voinut soittaa kuulokkeilla. Tämä sinetöi harrastuksen loppumisen "en perkele soita sinun mieliksesi" - ilmiön takia. En ole tähän päivään mennessä aloittanut harrastusta uudelleen. Tärkein syy pianon ostamiselle oli kai se, että se oli parempi statussymboli kuin sähköurut.

Nykyään minun on vaikeaa suhtautua musiikkiin vakavasti. Jotkut biisit kuulostavat paremmalta kuin toiset. Kaikista musiikkilajeista löytyy sekä hyviä että huonoja biisejä. Eri musiikkilajien kuuntelijoilla on erilaisia meemejä: Elektronista musiikkia yleensä jorataan, rokkia yleensä ei, homodiskossa soitetaan kaikkein kapeinta levyvalikoimaa. Jos jonkun henkilön identiteetti perustuu tietyn musiikkilajin kuunteluun muiden musiikkityylien kustannuksella, se ei yleensä ole hyvä merkki.

INTJ

Introverted: 56%
Intuitive: 12%
Thinking: 38%
Judging: 33%

Pitäisi joskus kirjoittaa neljästä ruumiinnesteestä ja niiden suhteesta persoonallisuustestien ongelmiin, mutta se vaatisi lähdemateriaalin esiinkaivamista. Hyvä artikkeli persoonallisuustestien vajavaisuuksistä löytyy täältä.

PS. Mielestäni INTP:n takaa löytyvä kuvaus sopii minuun aivan yhtä hyvin kuin INTJ:n.

Kadunvaltausbileet

Viime perjantain vietin Tila Haltuun -tapahtumassa eli kadunvaltauksessa.

Lössiä alkoi kerääntyä 15.45 Rillingin eteen . Tässä vaiheessa ihmisille jaettiin ohjelappusia. Neljän aikoihin yksi kovaäänisellä varustettu henkilö ilmoittautui tiedottajaksi, ja kehotti jengiä seuraamaan perässään. Vartin kävelyn jälkeen he löysivät sopivan kadun ja se otettiin haltuun. Katu suljettiin autoilta.

Väkeä oli paikalla arviolta 100 - 200 henkeä. Varsinaiset bileet alkoivat, kun äänentoistolaitteisto saatiin pystyyn ja tekno alkoi pauhata. Jotkut jorasivat, toiset eivät. Musiikki ei selvästikään ollut suurimmalle osalle ihmisistä pääasia: Tanssiprosentti pysyi alle 10%:ssa lähes koko ajan.

Lähin vertailukohta tapahtumalle lienee Kukkaispäivät. Tärkein ero (tapahtuman koon lisäksi) on se, että Kukkaispäivillä väkijoukon rooli on tuijottaa passiivisena, kun ammattilaiset viihdyttävät heitä. Kadunvaltauksessa yleisö muodostaa sirkuksen.

Paikalla oli monenlaista temppuilijaa. Ensinnäkin vaihtoehtoihmiset olivat pukeutuneet värikkäästi ja omintaikeisesti. Mukana oli useampi setti pilailuvälineitä: saippuakuplan puhaltimia, sirkuskeppejä ja hyppynaruja.

Oma lukunsa oli poliittinen pelleily. Vasemmistonuoret pystyttivät lippuja, ja Oikeutta Eläimille jakoi esitteitä häkkiin suljetuista isosilmäisistä, pörröisistä eläimistä. Jossain vaiheessa järjestettiin Halonen-vaateliikettä vastaan suunnattu mielenosoitus eläinten oikeuksien puolesta. Se oli koominen monella tasolla. Siinä vedottiin ihmisiin, jotka haluavat toimia kaiken hyvän puolesta kaikkea pahaa vastaan. He tuskin olisivat saaneet tarpeeksi lössiä paikalle, elleivät olisi hyväksikäyttäneet ihmisten biletysintoa kauniina kesäpäivänä. Tässä vaiheessa Tiedemies tuli paikalle työntäen lastenvaunuja, ja huomautti, että kuuluttajan viesti - "Olemalla vastuullinen kuluttaja sinä voit vaikuttaa siihen, miten eläimiä kohdellaan" - oli kuin suoraan konsumeristiselta radiokanavalta. Ilmeisesti mielenosoituksella ei ollut toivottua vaikutusta, koska siitä ei raportoitu edes seuraavan päivän paikallislehdessä (kuten ei koko kadunvaltaustapahtumaaa).

Kolmas viihdyttäjäjoukko (johon minäkin kuuluin) olivat teknoilijat. Musiikin alkamisen ja päättymisen välillä katu ei tyhjentynyt kertaakaan.

Tapahtumalla ei ollut virallisia järjestäjiä. Näkyviä etukäteen tehtäviä valmisteluja olivat ainakin (1) Ohjelappusten ja mainosten levittäminen, (2) DJ:den hankkiminen ja äänentoistolaitteiden rahtaaminen paikalle, (3) Poliittisten kojujen pystyttäminen ja (4) Banderollin tekeminen ja tiedottajan valinta. En osaa arvioida, kuinka suuri joukkio oli takana. Ainakin Maan Ystävät ja Vasemmistonuoret olivat valmistelemassa tapahtumaa.

Koska tapahtumaa ei edes uutisoitu Aamulehdessä, se ei voinut merkittävästi häiritä ihmisten elämää.

Muissa blogeissa tapahtuma on kerännyt negatiivisia kommentteja. En koe koskaan olleeni vaihtoehtoinen, joten en koe vaihtoehtoväen mukana bilettämistä identiteettiäni uhkaavaksi tekijäksi. En myöskään ole todistanut vaihtoehtoisen elämäntavan negatiivisia seurauksia (vielä), joten minulla ei ole rationaalista syytä dissata heitä. Minulle kysymys oli hyvin onnistuneista ulkoilmabileistä.

Swägit

Kävin torstaina Vastavirtaklubilla swägeissä. Tämä Pispalassa sijaitseva pieni baari on keräänyt mainetta paikkana, jossa vähemmän tunnetut bändit ja DJ:t pääsevät soittamaan. Swäg taas on se porukka, jota aikaisemminkin kuvailin.

Illan musiikkierikoisuus oli puolen tunnin pätkä gabber-teknoa (tunnetaan myös hardcore-teknona), joka keräsikin lattian täyteen. Muutenkin meininkin oli kohdallaan: Hitaamman setin aikana, kun kukaan ei tanssinut, lattialla alettiin hyppiä narua (monessako bileesä näin käy?). Lopussa myös tanssiprosentti kohosi aika lähelle 50%:tä.

Tutustuin tyyppiin, joka oli ollut 2 1/2 kuukautta Burmassa vaihdossa. Vaihto-ohjelman tavoitteena oli edistää yhteistyötä kuvataiteen keinoin, ja se oli pyörinyt vuodesta 2001. Tämän tyypin tehtävä oli opettaa kotisivujen tekemistä ja visuaalista hahmotusta.

Hän sanoi, että valkoinen mies voi Myanmarissa tehdä lähes mitä tahansa, kunhan ei ylitä tiettyä rajaa. Heroiinin salakuljetuksestakin selviää lahjomalla, mutta Aung San Suu Kyi:n nimeä ei kannata mainita julkisella paikalla. Kuulemma Internetkin on raskaasti sensuroitu.
Monet paikallisista opiskelijoista muistavat omakohtaisesti demokratiarliikkeen kukistumisen, koska jotain tärkeää tapahtui juuri sen yliopiston lähellä, jossa hän oli vaihdossa.

Tyyppi vastasi maksaneensa lahjuksia kaksi kertaa. Esimerkkinä hän kertoi hän maksaneensa 2 euron lahjuksen päästäkseen alueelle, jolle ei olisi periaatteessa saanut mennä. Lahjuksen koko kertoo karua kieltään alueen elintasosta.

Kuulemma maa on erittäin viljavaa, eikä siellä alhaisesta elintasosta huolimatta nähdä nälkä. Kasveista voi saada 3-4 satoa vuodessa, ja riisiä voisi kasvattaa lähes kaikkialla. Kuulemma ruokaa riittää paljon poisheitettäväksi asti, kun sähkönjakelu on epävarmaa ja kylmäsäilytystilat puutteellisia.

Tahdon lyödä, tahdon tappaa, tahdon olla ihminen

Islam Karimov decided to predict the future by creating it.

(Unfortunately I can't give credit to the person who made the picture; I've forgotten the website.)

Tsekki on uusi maailmanmestari!

Menin erääseen baariin, jossa kolmen hengen go-seurue katsoi innokkasti jääkiekkoa. He kysyivät, olenko seurannut MM-sarjaa. Vastasin, että muistan Suomen voittaneen MM-sarjan monta vuotta sitten, mistä seurasi mieletön juhlinta. Vastaus varmaan huvitti heitä, vaikka he eivät näyttäneetkään reaktioitaan ulospäin. Eihän tuo vastaus käsitelly edes tämän vuoden MM-sarjaa.

Jossain vaiheessa näytettiin kuvia kulta- ja hopeamitaleista, jotka "odottivat voittajaa". Tässä vaiheessa minulle selvisi, että kysymys oli finaalista.

Baarin takahuoneesta kuului vähän väliä humalaista mölinää, ja se kirvoitti kommentteja tyyliin "onko siellä eläimiä". Kun ottelu sitten päättyi, takahuoneesta tuli kaksi miestä, joista toinen kantoi Tsekin lippua! Välillä nuo miehet tuulettivat huudellen suomalaisia irtosanoja (Mestarit! Mestarit!), välillä puhuivat vierasta kieltä. Sitten he tarjosivat rommipaukun kaikille 6:lle henkilölle, jotka olivat läsnä.

Todistettuani tätä voitonjuhlintaa ja urheilun yhdistävää vaikutusta uskon ymmärtäväni hieman paremmin penkkiurheilijoita, jotka menevät baariin katsomaan matseja yhdessä muiden kanssa. En edelleenkään ymmärrä ihmisiä, jotka viitsivät katsoa urheilua kotona - mutta eivät hekään varmaan ymmärrä ihmisiä, jotka pelaavat kotona go:ta koneen välityksellä.

Palkitsemisesta

Oletetaan, että harrastuksen H piirissä jaetaan yksi tai useampi palkinto. Palkinnon jakamisella voi olla ainakin kolmenlaisia tavoitteita:

(1) Kannustaa ihmisiä harrastamaan H:ta. Esim. Metusaleh Mouse- palkinto.

(2) Tehdä tunnetuksi harrastusta H ja sen tuloksia. Tämä on mm. Kuukkelin ja Finlandia-palkintojen tavoite.

(3) Määritellä sitä, mitä pidetään arvostettavana ja hyvänä, esim. Nobelin rauhanpalkinto.

Keskityn tässä kirjoituksessa kolmanteen tavoitteeseen.

Monissa organisaatioissa jaetaan vuosittain palkintoja, joiden ainut tarkoitus on määritellä, mikä on toivottavaa käyttäytymistä. Tällaisia palkintoja ovat koulumaailmassa stipendit, työelämässä erilaiset Vuoden työntekijä-tyyliset palkinnot. Välivuoteni työpaikassa jaettiin vuosittain Venture-palkinto projektille, joka oli onnistuneesti tuotteistanut uuden idean.

Tyypillisesti näiden palkintojen rahallinen arvo on vähäinen. Ne eivät pyri luomaan materiaalisia kannusteita, jotta rationaalinen taloudellinen toimija muuttaisi käyttäytymistään saadakseen palkinnon. Pääpaino on mallioppimisella: Nostetaan yksi henkilö jalustalle, kerrotaan syyt, joiden perusteella hänet palkitaan, ja tehdään selväksi, että kuka tahansa voi saada palkinnon vastaavalla käyttäytymisellä. Jotta asenteiden muokkaus olisi tehokasta, tieto palkinnon jakamisesta levitetään mahdollisimman tehokkaasti.

Palkinnon jakaa jokin arvovaltainen henkilö. Kunniakirja on usein käytetty esineellistämisen muoto. Samalla uusinnetaan hierarkiaa tekemällä selväksi, että kyseisen henkilön ojentama palkinto on arvokkaampi, kuin kenen tahansa antama vastaavan arvoinen esine; että palkinnon antaja on palkinnon saajien yläpuolella. Palkinnon antajan mielipide on tärkeämpi kuin sen saajan. Saaja ja antaja ovat samalla viivalla ainoastaan silloin, kun palkinnon jakamiseen ei liity minkäänlaista harkinnanvaraa (esim. urheilukilpailut).

Palkintoa annettaessa pidettävät puheet voi jakaa kahteen luokkaan. Ensinnäkin, voidaan korostaa riippumattomia kriteereitä, joiden perusteella palkinto jaetaan. Tällöin korostetaan sitä, että palkinnon saaja täyttää kriteerit. Toinen mahdollisuus on attribuoida, että saaja ansaitsi palkinnon joidenkin luonteenpiirteidensä ansoista. Tällöin korostetaan sitä, että itse teot ovat heijastumia ja tuloksia oikeanlaisista asenteista.
Seuraava esimerkki koskee kuvitteellista opiskeluun liittyvää palkintoa (jota siis ei ole olemassa).

a) "Seuraavaksi jaetaan Vuoden Noppapalkinto Matti Kuusistolle! Matti on tuonut maisterintutkintoaan tänä vuonna 60 noppaa lähemmäksi, ja siitä hyvästä annamme hänelle litran 60-prosenttista alkoholia! Hän
on känninsä ansainnut!"

b) "Seuraavaksi jaamme Vuoden Nörttiluuseripalkinnon Matti Kuusistolle! Hän on hikaroinut säälittävät 60 opintoviikkoa. No niin, tuleppas Matti-poju kiltisti ottamaan kunniakirjasi [nimi]-sedältä." [odottaa vähän
aikaa] "Mitä? Eikö Matilla ole munaa vastata tekosistaan yleisön edessä? Vai onko hän jäänyt kotiinsa lukemaan matikankirjojaan? Eihän siinä
ole mitään pahaa, kaikkihan me olemme joskus lukeneet kirjan!"

---

Kultaisessa Kuukkelissa julkisuuden hakeminen on selvästi tärkein motiivi, mutta arvojen määritteleminen tulee hyvänä kakkosena:

Palkinnon tarkoituksena on antaa tunnustusta niille, jotka itseään (ja toisiaan) säälimättä kaatavat aivojensa sisällön koko maailman nähtäväksi ja ruodittavaksi.

Tässä bloggaajan palkitsemisen arvoiseksi ominaisuudeksi määritellään valmius uhrautumiseen, jolla tarkoitettaneen yksityisyyden murenemista ja kirjoittamisen vaatimaa aikaa. Palkintosivulla annetaan jokaisesta voittajasta erillinen arvolatautunut kuvaus. Jotkut kuvaukset muistuttavat tyyliltään kirjallisuusarvosteluja. Julkisuusmotiivia korostaa se, että osa kuvauksista viittaa uutisista tuttuihin aiheisiin.

Koska blogistanissa ei ole selkeää hierarkiaa, ei kuukkelikaan sitä voi vahvistaa. Luulen kuitenkin, että palkinnon herättämä kritiikki on lähtöisin juuri siitä, että halutaan kieltää palkinnon tärkeys, koska palkintoja ei jaettu kritisoijien mieltymysten mukaan. Kritiikki on osoitus arvovaltaisuudesta; kukaan ei kritisoinut minua, kun valitsin vuoden 2004 kolme parasta blogia, koska minua ei katsottu riittävän tärkeäksi tahoksi.

Tulevaisuuden voima

Peak Oil ei näköjään ole levinnyt edes energiapolittisten ympäristöjärjestöjen tietoon. Luulisi, että ne hyötyisivät eniten Peak Oilin käyttämisestä argumenttina tavoitteidensa ajamiseen.

---

Oletko huolissasi ilmastonmuutoksesta?
Tule siis kanssamme toimimaan sitä vastaan!
Haluamme ja tarvitsemme sinut mukaan rakentamaan muutoksen tekevää
kansalaisliikettä Suomeen. Tulevaisuuden voiman tavoitteena on tehdä
mahdolliseksi ilmaston lämpenemisen rajoittaminen siedettävälle, alle
kahden asteen tasolle.

Kyse on miljoonien tai miljardien ihmisten hengestä. Aika
katastrofaalisten seurausten torjumiseksi on käymässä vähiin. Vallitsevan
politiikan ja ajattelutapojen muutoksen on alettava tänään ja sen on
alettava meistä.

Joukko ihmisiä eri järjestöistä ja niiden ulkopuolelta on
järjestäytymässä ja verkostoitumassa ilmastonmuutoksen torjumiseksi.
Tulevaisuuden voima -niminen järjestö perustettiin Helsingissä
maaliskuussa. Järjestön tarkoituksena on toimia monipuolisilla tavoilla,
lobbaamisesta suoraan toimintaan, uusiutuvan energian puolesta, fossiilisia
polttoaineita sekä ydinvoimaa vastaan. Jos kiinnostuit, ota yhteyttä
riitta.savikko@uta.fi, 040-8343997 tai tule mukaan Tulevaisuuden voiman
tapahtumaan.

ma 2.5. klo 18 - 20, Vanhan kirjastotalon luentosali (Keskustori 4)

puhujina:
Oras Tynkkynen, kansanedustaja
Suvi Holm, ympäristötietokeskus Moreenia
Johannes Urpelainen, Maan ystävät

---

3 leffaa

Joululahjaliput olivat menossa vahoiksi, joten ne piti kuluttaa. Näkemäni leffat olivat Perikato, Hotelli Ruanda ja Tulkki.

Näistä Perikato oli onnistunein. Se kertoi viimeisistä päivistä Hitlerin bunkkerissa, kun Stalinin urkujen soitto jo kuuluu Berliinin kaduille. Tärkeänä teemana on sekoaminen, kun juuri mitään ei ole tehtävissä, ja tulevaisuutta ei voi ennustaa edes viikkoa eteenpäin. Poikkeustilassa rationaalisuus karisee: kenraalit ovat kännissä, bunkkerissa järjestetään villejä bileitä ja armeija jahtaa pettureita viimeiseen asti.

Hitler on kuvattu kertaluokkaa sekopäisemmäksi kuin kenraalinsa, koska ei ole poliittisesti korrektia kuvata Hitleriä inhimillisenä. Hitlerin itsemurhan jälkeen leffa paranee (toivottavasti en spoilannut ketään).

Hotelli Ruanda kertoo Ruandan tapahtumista. Leffa manipuloi katsojan tunteita blatantisti ja laskelmoidusti. Pääosassa ovat suuret ja koskettavat tunteet läheisten kuollessa, sekä yksilö-pyksilöiden moraaliset valinnat. Uskottavuudella ja tapahtumien kuvaamisella ei ole niin väliä. En suosittele, kun itsekin keskeytin leffan katsomisen.

Tulkki on romanttisen komedian ja jännitysleffan fuusio. Siinä YK-tulkki kuulee sattumalta keskustelun, jonka epäilee liittyvän salamurhaan, ja agentti laitetaan tutkimaan tapausta. Leffa on OK, kunhan ei odota liikoja. Välillä romanttinen siirappi tuntuu päälleliimatulta, välillä toimintakohtaukset tarpeettomasti pitkitetyiltä. Erikoisefektejä käytetään säästeliäästi, ja jännitystä luodaan dramaattisella musiikilla. Musiikki onkin elokuvan parasta antia.

Hotelli Ruandaa ja Tulkkia yhdistää samanlainen Hollywood-moraali: Yksilön moraalisilla valinnoilla on merkitystä, ja hyvä ja paha ovat selvästi erotettavissa toisistaan.

Läpimurto

n. 1/2 vuotta olen käynyt erilaisissa diskoissa. Yleensä en ole tuntenut ketään, ja harvoin tutustuin keneenkään. Useamman kerran olen ihmetellyt sitä, mikä saa ihmiset tulemaan moisiin tapahtumiin. Itselläni ratkaiseva tekijä oli kyllästyminen passiiviseen kaljan kittaamiseen - ensin odotellaan, että bändi alkaa soittaa; sitten odotellaan, että se lopettaa. Jos bändiä ei ole, niin sitten se kittaaminen vasta tympiikin. Kuitenkaan eristäytyminen neljän seinän sisälle ei kinnosta.

Viime viikolla tapahtui muutos. Keskiviikkona törmäsin erääseen puolituttuun elektronisen musiikin harrastajaan; linkki oli se, että olimme kumpikin pelanneet go:ta. Hänen kauttaan tutustuin muutamiin hänen tuttuihinsa. Perjantaina Telex:issä pyysin erästä henkilöä arvioimaan, moniko ihminen tunsi toisensa, ja hän arveli n. 1/3 olevan tuttuja keskenään. Saapa nähdä, muodostuuko minulle ensimmäistä kertaa elämässäni kaveripiiri, jonka kanssa voi mennä bilettämään. Onko se liikaa pyydetty elämältä? Viikon perusteella ei tosin voi sanoa mitään varmaa.

Avainkysymykset taitavat olla (1) onko mitään yhteistä kokemuspohjaa ja (2) onko heidän piireillään mitään käyttöä minulle.

Seitsemästä henkilöstä, jotka esittelivät itsensä minulle tällä viikolla:

• kaksi on pitkän linjan elektronisen musiikin harrastajia, (MM)


• kaksi on poliittisesti aktiivisia, (FM)


• kolmella mikään yksi määrittelevä ominaisuus ei tullut esille. (FMM)

Jätän nimet mainitsematta, koska ensivaikutelma osoittautuu yleensä puutteelliseksi, eikä ole kohteliasta linkittää virheellisiä stereotypioita henkilöiden nimiin.

Em. kaksi pitkän linjan harrastajaa olivat aloittaneet tapahtumissa käymisen jo 10 vuotta sitten. He muistelivat kaiholla 90-luvun alkupuolta, jolloin reivit järjestettiin tehdashalleissa, hylätyissä taloissa, metsissä, kaduilla ja rannoilla. Elämänsä kohokohdaksi toinen heistä mainitsi Helsingissä pidetyn ensimmäisen kadunvaltaustapahtuman, kun hän väänsi musiikin päälle ja katu muuttui liikenneväylästä bilemestaksi. Fanaattisia mielipiteitä Oikeasta Musiikista ei tullut esiin; enemmänkin he vastustivat järjettömän yksityiskohtaista genreluokitusta. Toinen heistä opiskelee ammattikorkeassa jotain musiikkiin liittyvää. Kumpikin on toiminut myös DJ:nä.

Poliittisesti aktiivisista toinen oli kommunistisessa puolueessa, toinen jossain muussa vasemmistopuolueessa. Kommunistin mielestä Kiina ja Neuvostoliitto eivät ole kommunistisia, koska Kiinassa jyllää pääoma ja markkinat, ja NL:ssä Stalin kaappasi kommunistisen projektin. Sen sijaan kommunismi tulee määritellä Marx:in oppien mukaisesti. Peruskäsitteiden määrittely eksoottisella tavalla on hämmentävää: Miten on mahdollista ylipäänsä puhua sosialismista, jos se määritellään 1800-luvulla eläneen ihmisen oppien mukaan tavalla, joka ei ole missään reaalisesti toteutunut toistuvista yrityksistä huolimatta? Toisaalta, yhdestä keskustelusta ei voi päätellä paljoa.

Myös huumeet tulivat esille jo toisena iltana. Yo-talon narikkaan tuli poliisi, ja sen huomattuaan toinen pitkän linjan tanssiharrastaja alkoi varoitella niitä, jotka hänen mielestään näyttivät olevan pahiten soosissa (ml. minä). Tästä voi päätellä, että ainakin jotkut käyttävät huumeita. Voi myös olla, että huumeista puhutaan enemmän kuin niitä käytetään, koska niistä voi joutua poseen ja poseen joutuminen on vakavaa. En ainakaan nähnyt kenkään käyttävän mitään. Toivottavasti en tulekaan näkemään mitään kannabista ja alkoholia vahvempaa.

Elämäntapa vaikutti hyvin epäporvarilliselta: Kadunvaltausbileitä, dyykkausta, kädestä suuhun elämistä (sitä tosin esiintyy kaikkialla) ja huumeita.

En muista, milloin olen viimeksi tutustunut viikon sisällä seitsemään henkilöön. Siitä on varmasti vuosia (ainakin vuonna 2000 näin kävi). Ihmeiden aika ei ole ohi.

Meme time!

10 vuotta sitten olin toiseksi viimeistä lukukautta yläasteella potemassa murrosiän kriisiä. Seuraava lukukausi olisi elämäni kurjin vuosi. Vapaa-aikani käytin tietokoneella pelaamiseen (ja vähän ohjelmointiinkin), Mikrobittien lukemiseen, läksyjen tekemiseen ja skifin lukemiseen. Koulu sujui arvosanoilla mitattuna hyvin, mutta muut mittarit olivat menossa päin helvettiä. Saatoin viettää viikkoja puhumatta koulussa juuri kenellekään, ja vapaa-aikana vain perheenjäsenille.

5 vuotta sitten olin suorittamassa asevelvollisuutta. Kysessä oli esikunta- ja huoltokomppania, jonne laitettiin puoliterveet. Vaikka palvelus oli kevyempää kuin tyypillisellä sotilaalla, en muistele noita päivä lämmöllä. Peruskoulutuskauden jälkeen vietin 4kk muonituskeskuksessa pesemässä patoja ja laittamassa tiskejä koneeseen.

3 vuotta sitten opiskelin toista vuotta tietojenkäsittelyä. Tiesin, että vaikeus tutustua uusiin ihmisiin on elämänlaatuani rajoittava tekijä. Olin kesällä ollut oman alani kesätöissä, joten en ollut huolissani toimeentulosta. Näistä syistä opiskelumotivaatio oli matala. Lisäksi oli vielä jäljellä lukiosta periytyvää asennetta, että kaikki koulussa käytävät asiat ovat loppujen lopuksi turhia. Luin Lojbania, fysiikaa ja diskursiivista psykologiaa. Kävin silloin tällöin bileissä, mutta kontaktin ottaminen muihin ihmisiin go:n ulkopuolella oli hankalaa ja harvinaista.

Eilen ja tänään ei tapahtunut mitään erikoista. Huomenna hampaistani poistetaan tikkejä. Huomenillalla on ainejärjestön peli-ilta; en ole ollut aiemmissa, joten en tiedä, mitä siellä tapahtuu.

Vielä puoli vuotta pitäisi opiskella; sen jälkeen voi vapaa-aikansa käyttää hyvällä omallatunnolla johonkin muuhun. Yritän ajatella, että opinnoissa on jäljellä enää vakiomäärä työtä, ja kun saan sen tehdyksi, se on kerralla loppu. Että mitä enemmän tunteja käytän opintoihin, sitä pikemmin saan urakan valmiiksi. Tekoni eivät valitettavasti heijasta tätä ajattelutapaa, vaan laiskuutta.

Entistäkin tyhmempi

Aamulla poistettiin oikeanpuoleiset viidaudenhampaat. Tämä kivuton ja ennaltaehkäisevä leikkaus lienee nykyaikaisen lääketieteen täydellisimpiä saavutuksia.

Toinen pari poistettiin jo viime syyskuussa, kun ne aiheuttivat ongelmia.

Kaikki alkoi hampaiden vihlomisellla, jota en pitänyt kovin vakavana. Eräänä päivänä tuli jonkinlainen kuumekohtaus. Se alkoi päänsäryllä, ja parin tunnin sisällä nousi kuume. Sitten sydän alkoi hakata ja tuli hiki. En muista, että mikään influenssa olisi koskaan aiheuttanut sellaista pulssin kohoamista: Normaali nuhakuume tekee väsyneeksi - tässä pulssin kohoaminen esti nukkumisen. Hampaiden vihlominen oli yksi oire muiden joukossa. Tätä kesti n. kahdeksan tuntia, minkä jälkeen oireet häipyivät.

Viisaudenhampaat kannattaa poistattaa, jos haluaa välttää ongelmia

15 minutes of fame

Olipa hyvä, ettei tiedemies ilmoittanut tätä blogia kuukkeliehdokkaaksi. Kuulemma ehdokkaita on esitelty kolmessa eri lehdessä. Ei tiedemiehenkään anonyymisuoja kauaa kestäisi, jos joku tutkiva journalisti kiinnostuisi mysteeristä.

Tämä blogi on puolijulkinen, eli kirjoittajan nimen saa selville heittämällä sähköpostiosoitteen googleen. Toisaalta kirjoittajan nimellä tehty haku ei tuo blogia esille.

Aprillipäivänä ei pitäisi erehtyä kirjoittamaan blogiinsa YHTÄÄN MITÄÄN.

Electronic information tampers with your soul

Sunnuntaina klubilla soittivat Swäg Pirates ja Slavic Walkmen Rapid Offensive Unit ("Slaavilaisten korvalappustereomiesten nopean toiminnan yksikkö"). Elektronisessa musiikissa ei ole sitä ongelmaa, että live-esiintymiset kuulostaisivat ja näyttäsivät huonoilta, kun soittaijien live-osuus rajoittuu miksaamiseen ja levyjen valintaan. Siinä missä livebändit yleensä välttävät covereita tai soittavat vain tietyn bändin musiikkia, elektronisessa musiikissa on tapana kopioida surutta parhaita meemejä välittämättä siitä, kuka ne alunperin sävelsi. Lisäksi soitinsamplet voidaan valita niin, etteivät ne tuhoudu baariympäristön akustiikassa - kitara, rummut ja laulu taas ovat yhdistelmä, joka helposti menettää tasapainonsa. Nämä ongelmat koskevat siis nimenomaan livesoitantaa: Levyltä soitettuna rokki ei ole sähköistä musiikkia huonompaa.

Ne harvat biisit jotka tunnistin oli miksattu niin rankalla kädellä, ettei niiden mainitseminen luonnehtisi musiikkityyliä. Toisin kuin Klubin uuden vuoden reiveissä, kummatkin DJ:t pitivät rytmin tanssittavana suurimman osan ajasta, eivätkä sotkeneet sitä vähän väliä kakofoniaksi.

Bileiden loputtua menin pitseriaan. Se oli täynnä, koska 4-5 aamuyöllä vain harva paikka on auki. Pitsan odottamiseen meni puoli tuntia, koska töissä oli vain yksi henkilö. Pöydän toisena istujana oli keski-ikäinen mieshenkilö, joka aloitti rasistisen läpän heiton.

Kuulemma "karvakourien" kulttuuri on sellainen, että silloin kun asiakkaita on vain vähän, keittiössä häärää 30 karvakouraa. Kun heitä oikeasti tarvittaisiin, he liukenevat paikalta bemareillaan. Hän ei uskonut, että pitserian pitäjä saisi yrityksestä elantonsa, koska hinnat ovat niin alhaisia. Hän oli iloinen siitä, ettei ollut allerginen, koska epäili karvakouran kykyä muistaa hänen tilauksena. Kun ehdotin, että oikeasti pitseria on pelkkä rahanpesuyritys, Hän oli samaa mieltä. Pidä siinä sitten naama vakavana.

Sitten hän kirosi sitä, että pitsan odottamisen jälkeen pitäisi vielä odottaa taksijonossa. Kuulemma hänen matkansa on 5km. Kun kommentoin, että siihen menisi kävellen kolme varttia, hän vastasi "Mä en kävele."

Toivottavasti en viisikymppisenä ole rasistinen, huonokuntoinen ja pikkuasioista harmistuva. Sellainen elämä on varmaankin kurjaa.

The Passion of the Christ

TAY:n kristitty opiskelijajärjestö Pilke järjesti pääsiäisen kunniaksi näytännön Mel Gibsonin kohuttuun elokuvaan The Passion of the Christ.

Kyseessä on sadistisin elokuva, jonka olen koskaan nähnyt. Suurimman osan ajasta Jeesusta ruoskitaan nyrkeillä, kepeillä, ruoskilla ja piikkiruoskilla. Väliin on laitettu takaumia Jeesuksen aiemmasta elämästä sekä kuvattu Jeesuksen äidin, vaimon ja opetuslasten hätää. Näkemistäni kauhuelokuvista sitä voi verrata ehkä Noidantappajiin, mutta julmuudessaan Gibsonin elokuva on omaa luokkaansa.

Jos elokuvan konteksti ei olisi niin selvästi uskonnollinen, se voisi saada katsojan kysymään, miksi hän katsoo kyseistä elokuvaa. (Täältä löytyy filmi, joka saa aikaan saman efektin, tosin ei julmuudella.)

Toisaalta elokuva saa tajuamaan, että uskontomme pyhät kirjat on kirjoitettu aikana, jolloin yhteiskuntajärjestys oli hyvin toisenlainen.

The Social Construction of a Hypermarket

The Czech Dream is a documentary film about a fictious supermarket. The artists made an advertisement campaign for a new market called the Czech Dream. They also erected a huge facade "front wall" of the supermarket on a meadow. On the opening day, a crowd of 1500 gathered on the meadow. The gathering area was fenced, and far enough from the facade front wall, that the people really thought they were in an opening ceremony.

2/3 of the film is about the advertisement campaign. The two film school students who were behind the project begin it by contacting an advertisement agency.

The marketing starts from the target group. By a research announcement they collect a group of ~15 "heavy shopper" persons, who "can spend the whole day in the shopping mall". They interview the shoppers about what brings them pleasure in shopping, and then take them to the shopping mall for some etnomethodological observations. The answers are kind of naive and dreamy. The relative novelty of the hypermarket phenomenon to the Czech people is visible - they were not born in the middle of supermarkets. I doubt if the Finns would answer in the same way.

The second part documents the planning and execution of the advertisement campaign. The TV spots try to invoke the same dreamy imagery, which they discovered in the shopper interviews. The outdoor advertisement are witty thought bubbles with texts "Don't come", "Don't bother", "Don't spend" and "Don't rush". In addition, this section has ethical debates about the moral of advertisement. It also shows, how advertisement is tested against the target group.

In the third part, the crowd gathers to the meadow. At 10:00, the red ribbon is cut and the crowd rushes to the hypermarket only to notice that it was a mere facade. Then they come back to meet the people who scammed them...



When the people notice the scam, there are three kinds of reactions. Firstly, some are outraged. This is understandable, since in general, if someone scams you and you don't react, he or someone else might scam you again. It's important for someone to get angry and start asking questions.

The second reaction is to note that similar scamming happens all the time in much larger scale by the advertisers and the politicians. In this reaction, the filmmakers are just demonstrating something that is happening anyway. The third reaction is to think positively - an old couple says that if they had not come to the sunny meadow, they would be home doing boring household chores. It's good to get out of house and meet people.



In one scene, one of the workers in the advertisement company says that he enjoys his job, since he likes to have effect on people. He is deciding what thousands of people do at 30th of May (the opening day). The core of the movie is in how it disconnects the images we have on shopping from the actual shopping event (which does not happen). This way, the social representations created by (1) the advertisers and (2) the needs and wants of the consumers can be investigated in a more "pure" form.

The fact that the mass manipulation succeeded is alone enough to prove that we are very much influenced by media. On the other hand, the broadcasted images were created after familiarizing with the worldview of the actual consumers. The campaign effectively amplifies a signal, which already exists.

The project was funded by a grant from the Czech ministry of culture. Maybe the politicians want to send a subtle message for their election cattle, that the world they construct in their speeches is sometimes little more real than the socially constructed hypermarket.

Tieteellinen koe

Osallistuin eilen tieteelliseen kokeeseen. Koe tapahtui käytettävyystutkimusyksikön fysiologisessa laboratoriossa.

Kokeessa tutkittiin kasvo-ohjattuja käyttöliittymiä. Tarkoitus on korvata hiiri kasvonilmeillä: Osoittimen siirto korvataan silmänliikekameralla, joka laskee kuvan perusteella, mihin käyttäjä katsoo. Kamera ei ollut toiminnassa; en tiedä, kuinka hyvin se toimii. Hiiren nappien painallus korvataan naamanliikkeillä.

Kokeessa tutkittiin kahta naama lihasliikettä - otsalihasten rypistystä ja poskilihaksilla aiheutettavaa hymyilyä. Ihooni kiinnitettiin elektroidia, jotka mittasivat sähkönliikettä kasvolihasten pinnassa. Lisäksi rintakehään sydämen kohdalle kiinnitettiin mittari.

Käyttöliittymä näytti, kuinka suuren sähkövirran mittarit rekisteröivät poskilihaksissa ja otsalihaksissa. Jännite näkyi palkkina, joka nousi ja laski irvistelylihasten jännityksen mukaan. Tehtävänä oli jännittää vuoroin poskilihaksia ja vuoroin otsalihaksia hieman, kohtalaisesti tai voimakkaasti. Jännitepalkki oli jaettu kolmeen osaan; tarkoitus oli, että lihaksen ollessa jännittynyt "hieman" palkki pysyisi ensimmäisessä kolmanneksessä, kohtalaisella jännityksellä toisessa kolmanneksessa, ja voimakkaalla jännityksellä ylimmässä kolmanneksessa.

Itse kokeessa jompaa kumpaa lihasryhmää piti jännittää yhdellä kolmesta voimakkuusasteesta 30 sekunnin ajan. Tässä vaiheessa koe alkoi vaikuttaa nollatutkimukselta: Jopa visuaalisen palautteen avulla oli vaikea pitää jännitystä oikeassa kolmanneksessa, ja 30 sekunnnin yhtäjaksoista klikkausta voi tarvita ainoastaan drag-and-drop:issa. Puhumattakaan siitä, että mikään käyttöliittymä ei voi vaatia 15 minuutin alustusta, jossa ihoon kiinnitetään sensoreita. Näiden seikkojen toteamiseen ei tarvita 15 koehenkilöä.

Kokeen lopussa selvisi, että tarkoitus olikin mitata "kasvoklikkausten" vaikutusta sydämen sykkeeseen. Perusteluna esitettiin se, että verenpaine voi tunnetusti muuttua esim. tunnetilojen mukana niin paljon, että sen perusteella saatetaan diagnosoida olematon verenpaineongelma. Tarkoitus oli selvittää, voivatko "kasvoklikkaukset" aiheuttaa vastaavia ongelmia sydämen kanssa. Kokeessa siis testattiin miten 30 sekunnin irvistely vaikuttaa sydämen sykkeeseen.

Ajatus kuulostaa jotenkin kornilta. Ensinnäkin, ilmiö vaikuttaa ainoastaan sellaisiin potilaisiin, joiden sydämessä on jo valmiina sykemittari vahtimassa sairalloista sykettä (lienee harvinaista). Toiseksi, ilmiö vaikuttaa ainoastaan siinä tilanteessa, jossa tällainen henkilö käyttää kasvo-ohjattua irvistyskäyttöliittymää (vieläkin harvinaisempaa).

Kyseessä on siis todella marginaalinen perustutkimus. Toivottavasti sillä oli jotain sellaisia, syvempiä tavoitteita, joita kokeen järjestäjä ei selitellyt (esim. Ensyklopedinen tavoite: Selvittää kasvoklikkausten vaikutus kaikkiin helposti mitattaviin fysiologisiin suureisiin). Epäilen, edistinkö tiedettä osallistumalla kokeeseen. Paljon turhempaakin tutkimusta on tullut Tampereella vastaan.

You feed it once, and now it stays

I've spent the last few days playing Masters of Magic, which is a Civilization-type building/strategy game. When I was young, I used to waste a lot of time by playing computer games. It's probably the main reason why my social skills still have lots of gaps to cover.

The seeds of addiction are still inside me: Once I start to play a decent game, it is no problem to continue playing for ten hours. Such a long session has the effect, that the following day your thoughts keep returning to the game: The cities, the buildings they have or should build, the spells to be researched and cast, the military units and their use against the enemies.


Next I'll tell you some background information about Civilization. The aim of the game is to colonize the world. In the beginning, the player chooses a civilization (say, the Greek) and starts with one city (say, Athens). Then the player expands his civilization by using peaceful and military means.

Peaceful means include building new cities. This kind of expansion is the first priority, and usually the civilizations try to grab as much land as they can. When most of the continent has been colonized, the peaceful options are to develop larger cities and to develop more powerful technology.

Warfare is almost inevitable at some point. The level of technology determines, how efficient weapons one can build. The number of military units depends on the production capability of the civilization - the number and size of the cities.

There are two ways to win: To conquer all other civilizations, or to develop technology very far and to send a spaceship to Alpha Centauri. (The technology development starts with the invention of wheel around 10000 BC.)

It was one of the few games which me and my brother bought legally, so we also had a manual. It wasn't very useful for the gameplay, but it contained a 20-page summary about the history of the human race. The summary concentrated on technologies, as the civilizations rose and fell. It ended with a list of references. The authors had digested a lot of background material. And it showed. Historical aspects were embedded in all aspect of the game, starting from the main structure of the game and the naming of technologies and military units. Naturally, the gameplay itself followed its own rules, and not the rules of the history - the playability is always priority one, as it must be.


These kinds of games can really take a lot of time. There isn't any natural point to stop, and always something interesting to happen in a short time, which makes single playing sessions long. The sheer amount of time used, combined with the complexity of the game, makes your thoughts come back to the game the following day.

In the comprehensive and high school, I could start playing as soon as I returned from the school, and continue the whole evening, but sleeping times set by parents meant that eventually I had to stop. For a university student, this kind of addiction is more dangerous, since no one is keeping you on check. If you skip a lesson, no one cares. If you stop going to a course, the reaction is nonexistent or very weak. Luckily, I stopped playing in the high scool (when I moved to another city), and haven't started regular playing again.

The immediate bad effects of reckless playing are: Loss of interest to other things, irregular sleeping rhythm (since you just keep playing and playing in the evening), skipping all activities where absence is not punished, delaying of tackling problems.

The long-term effects are more speculative. Some people have normal social skills, even if they played a lot as young. If you don't do sports, the reckless amount of time spent in front of the computer makes you physically weak - and the games make you forget that it matters. After certain point, playing doesn't develop any skill, which matters outside the game. If you've just spent 100 hours in the past month playing Civilization, it won't give you any andvantage whatsoever outside the gameworld. If you watch 100 hours of TV in a month, then at least you can talk with other people about TV programs. To sum it up, that it's not the playing which damages, it's the other things left undone while playing.

Nowadays, I play maybe 2-4 times a years. Such a period usually lasts for a week or less. It gives me a reminder, that it's not the way I want to spend my life. After not playing for a week or so, I lose interest, so it's not an urge I have to resist. But when I play I'm like the alcoholic, who can't drink moderate amounts.

I'll finish with some quotes from persons who didn't stop in high school:

Ahh, I failed most of my first year exams at uni because of dune II.
Now I can relive this by being late to work everyday by going to bed at 4 am. hurrah!

Wow. This is like a trip down the memory lane called college. Had I spent half the time on school - nay, a quarter - I would have been a PhD years ago.

Kirjaston tulevaisuus

Varoitus! Kirjoitus on juuri sellaista nörttäystä, kuin otsikko antaa ymmärtää.

Tampereen lipastoon kirjastoon on hankittu Ebrary-kokoelma (linkin takana ei ole mitään nähtävää, paitsi mainospropagandaa). Kyseessä on sähköinen kirjakokoelma, jota selataan veppiselaimeen liitettävän pluginin avulla. Ebrary kuitenkin erottuu muista näkemistäni sähköisistä kirjakokoelmista erinomaisella käyttöliittymällään.

Ensin kirjoja etsitään bookplus -tyylisellä haulla. Kirjan perustietojen (nimi, kirjoittaja) lisäksi haku ulottuu kirjan sisältöön. Niinpä esimerkiksi haku "Mythican Man-Month" löytää useamman Brooksin klassikkoon viittaavan teoksen, vaikka itse teosta ei löydy. Hakutuloksessa olevia kirjoja voi selata klikkaamalla niitä. Selaaminen tapahtuu Acrobat-pluginia muistuttavat käyttöliittymän läpi. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että ladonta on jotain aivan muuta, kuin rupisissa txt-tiedostoissa.

Pahin ongelma on sisällön puute. En löytänyt kokoelmasta yhtään klassikkoa. Etsin Garfikelin Studies in Etnomethodologya, von Wrightin teoksia, Simmonsin Introduction to Topology:ä, Cockburnin Agile Software Developmentia ja Brooksin Man-Monthia. Mitään niistä ei löytynyt. En myöskään löytänyt yhtäkään tenttikirjaa.

Olen siis sitä mieltä, että Ebrary on saanut sähköisen kirjaston tekniikan kuntoon. Jos he saavat vielä sisällön kohdalleen, niin tenttikirjat voisi hyvinkin lukea näyttöpäätteltä. Tämä ratkaisisi monia ongelmia, kuten vähäiset kappalemäärät ja koetta edeltävät kysyntäryöpyt. Erityisesti Ebrary ei ole sidottu fyysiseen paikkaan ja aukioloaikoihin. Tämä ei ehkä helpottaisi kirjojen lukemista, mutta se helpottaisi viittausten tarkistamista ja aikaisemmin luetun tekstin lainaamista.

Musiikkimaailman kokemusten perusteella en pidättele henkeäni odotellessani kokoelman kasvamista. Sielläkin tekniset ratkaisut ovat varmaan olleet kypsiä jo kauan, mutta sisällöstä ja hinnoittelusta riidellään loputtomasti. Tietääkseni Applen iTunes on onnistunut vain siksi, että se ei toimi piratismin riivaamalla (tai stigmatisoimalla) PC-alustalla. Peli on myös hyvin nollasummaista: Mitä enemmän kuluttaja maksaa musiikistaan, sitä enemmän levy-yhtiöt saavat tuloja.

Uusi tiede

Ennen tiedemiehet testasivat hypoteeseja. Nykyään ainakin tietojenkäsittelyssä on tyypillisempää kehittää algoritmeja ja rakentaa prototyyppejä.

Jos tällaiselle tutkimukselle pitäisi asettaa jokin hypoteesi, niin se olisi muotoa "menetelmällä X saa ratkaistua ongelman Y (paremmin kuin menetelmällä Z)".

Varsinaiset kokeet muistuttavat enemmän ohjelmiston testaamista eli laadunvalvontaa. Tällöin olennaista on se, kuinka laajoja osaongelmia algoritmi/prototyypi pystyy ratkomaan. Yleensä algoritmin suoritusnopeus on ainoa selkeästi mitattava suure, joka voidaan esittää kivana kaaviona.

Myös uuden tiedon luonne on erilainen. Prototyyppien tapauksessa merkittävä osa tiedosta on "upotettuna" koodiin. Koodi ei määrity pelkästään siinä käytetyn perusalgoritmin mukaan. Tärkeää on myös moduulien väliset suhteet sekä erilaiset datan esikäsittelyvaiheet.

Tieteelliset julkaisut eivät kerro, mitä hypoteesia kokeet vahvistavat: Ne antavat reseptejä, joilla ongelmaa X voi lähteä ratkomaan.

Prototyyppitutkimuksen tarkoitus voi olla myös asiantuntijuuden kehittäminen. Tällöin tutkijat ratkovat ongelmaa ensin akateemisessa ympäristössä, ja siirtyvät myöhemmin tekemään kaupallista tuotetta samalle alalle - joko käyttäen pohjana akateemista prototyyppiä, tai implementoiden kaiken alusta. Tämä tuo sellaisia painotuksia, joita vanhassa tieteessä ei ole - on kiinnitettävä huomiota tekijänoikeuksiin ja tuotteistamiseen. Jonkinlaisena välimuotona voi pitää akateemikkojen ja kaupallisten tutkimuskeskusten ylläpitämiä ilmaisia algoritmikirjastoja (esim. AT&T:n Finite State Machine Library).

Paljon puhutaan tieteen tekijöiden arvostelemisesta julkaisujen määrällä. On epäselvää, kuinka paljon erilaiset tutoriaalit ja undergraduate-tason popularisoinnit painavat verrattuna tutkimusjulkaisuihin. Hyvillä tutoriaalisivuilla saa ainakin näkyvyyttä muiden tutkijoiden keskuudessa.

Kotikasvatus kunniaan

Hyvinkäällä on kaksi liikemiestä tuomittu ehdollisiin vapausrangaistuksiin hampun siementen myynnistä. Paatuneiden rikollisten kylmäverisyyttä kuvastaa se, että he tekivät asianmukaiset ilmoituksen kaupparekisteriin ja kasvituotannon tarkastuskeskukselle, ja pyörittivät yritystä julkisen veppisivun kautta. Liiketoimintaa pyöritettiin kaksi vuotta, kunnes se todettiin laittomaksi.

Ilmeisesti tarkoitus on siirtää hampun siementen myynti rikollisille, jotta kannabis varmasti toimisi porttina koviin huumeisiin.

Liisa sateessa doorsia kuuntelee

Jou-talolla esiinty kolme bändiä Riemu-festivaalin merkeissä. Pääsylipun hintaan kuului kokoelma-CD, joka sisältää biisejä vähemmän tunnetuilta suomalaisbändeiltä.

Ensin soittivat Circle sekä tämän sarjakuvan mukaan nimetty bändi. Monotoninen rokki oli tylsää ja mietin, että mitähän minä täällä oikein teen.

Volyymi oli korvia huumaava, sanoista ei saanut mitään selvää (ei niin että esiintyjillä olisi ollut mitään sanottavaa, kun kerran lauloivat englanniksi) ja muutenkin esitysyen välillä edellä mainitulta levyltä soitettu musiikki oli monin tavoin parempaa. En ymmärrä, mikä muu tekijä saa ihmiset kuuntelemaan tällaista rokkia, kuin I wanna do what ever common people do -aspekti.

Oikeastaan ainoat minua livenä viehättäneet rokkibändit (Heteroskeleton ja Hunajan tuoksu) ovat esiintyessään parodioineet koko genreä. Esim. Heteroskeletonin perusidea oli tehdä mahdollisimman eläimellinen vaikutelma. Soittajina oli kaksi rumpalia ja saksofonisti, kaikki raavaita miehiä. Soitto oli jotain musiikin ja kakofonian väliltä, ja yleinen mesoaminen näytti olevan tärkeämpää. Puolessavälissä esitystä alettiin täydennettää viidakkohuudoilla. Hikipisarat kiilsivät yläosattomien rumpalien ihoilta. He sekä tekivät parodiaa rokin alfa-uros-aspektista, että toteuttivat sitä, kumpaakin samanaikaisesti.

Vaikka nuorena tykkäsin kuunnella CMX:ää, niin livenä se näytti juuri niin typerältä kuin 90% muistakin bändeistä.

Illan pelasti kolmas bändi, Cleaning Women, joka soitti omalaatuista analogista tanssimusiikkia.

Olisi varmaankin rationaalinen päätös olla menemättä enää katsomaan bändejä.